UUSI TULEMINEN

”I don´t take myself seriously, but I take my work seriously.” Tämä Cate Blanchett´n laini sisältää nerokkuudessaan monta aspektia kohti menestystä. On luonnollisesti hyvä olla tosissaan siinä mitä tekee ja uhrata siihen aikaa ja energiaa jos haluaa tulla taitajaksi jossakin, mutta on myös taitoa osata rentoutua ja kyetä toimimaan ja käsittelemään menestystä imartelematta itseään liikaa, mikä halvaannuttaisi kehitysprosessin ja kasvun.

Omalle kohdalleni on tullut pitkä tauko kirjoittamisesta. Jossakin vaiheessa tulin pohtineeksi omia tarkoitusperiäni, esiintymistä sosiaalisessa mediassa ja kirjoituksiani. Tuntui, että kaikki selitykset itselleni olivat hyvin naiiveja ja lapsellisia. Miksi minun pitäisi olla esillä, ruokinko egoani vain lukijamäärillä ja tykkäyksillä, vain onko minulla todella jotain sanottavaa? Tämän kysymyksen edessä olin varmasti kuukausia.

Vaimoni valitteli kerran taiteilijan tuskaa elämästä ja myös omasta ammatistaan. Olisi miljoonia helpompia tapoja hankkia elanto ja turtua elämän katujyrän alla varmempiin ja simppelimpiin hommiin. Äänessä oli kaihoa, tuskaa, mutta ei silti yhtään epävarmuutta. Vastasin tähän jotain ”mutta sun tauluthan on siistejä, kyllä sun kannattaa uskoa itsees ja jatkaa”… Kunnes vuoropuheen katkaisi viileä katse ja toteamus, ”sä et nyt tajua. Totta helvetissä mä uskon itteeni ja jatkan ja tiedän tasan tarkkaan millasia mun taulut on, mutta se ei oo se pointti…. Meidän kaikkien, oli ammatti, intohimo tai kiinnostuksen kohde mikä tahansa, ON OLTAVA VASTUULLISIA MEIDÄN LAHJAKKUUDELLE.” Se on se meidän tehtävämme täällä.

Eli jos tässä ajassa esim. taidetta ei juuri arvosteta, ei se ole syy jättää sitä tekemättä. Jos kirjoittaminen tuntuu puulta tai ei ole inspiraatiota, se ei ole syy jättää sitä tekemättä. Jos urheilu-uralla paikkoja vähän kolottaa tai ei mene aina ihan putkeen, se ei ole syy jättää sitä tekemättä. Meidän on oltava vastuullisia omalle lahjakkuudellemme ja sitä myöden kaikille muille, ihmisille, yhteiskunnalle, kulttuuriperinnöllemme, ihmisyydelle.

Tämä ajatusrakennelma herätti minut. Noinhan se on, uskoakseni. Vaikka miten minusta tuntuu pahalta pyytää siitä kohtuullinen korvaus junioreiden valmentamisesta tietäen, että lapsiperheet muutenkin jo ovat tiukoilla, on minun tehtävä se, sillä muuten en voisi valmentaa lainkaan ja samalla veisin potentiaalisilta pelaajilta ja valmentajilta pois mahdollisuuden oppia minulta. Heittäisin lahjakkuuteni hukkaan (tässä yhteydessä lahjakkuus tarkoittaa sitä koko kiinnostus-osaamispotentiaalia käsiteltävää asiaa kohtaan, kyvykkyyttä) eikä siitä olisi hyötyä kenellekään. Se olisi kaikkein itsekkäintä ja laiskinta. Tähän kuuluu myös prosessinäkemys ja itsensä alttiiksi asettaminen.

Jos joskus kirjoitan kirjan, on hyvin mahdollista, että ensimmäinen kirja on paska. Kun laitan yrityksen pystyyn, voi olla että tulee joku virhe tehtyä. Jos menen uuteen sarjaan pelaamaan, josta en tiedä mitään enkä tunne ihmisiä, voi olla että kestää hetki, että ymmärrän mistä siinä yhteisössä on kysymys. Nämä mitkään eivät saa kuitenkaan olla syitä olla kirjoittamatta, yrittämättä tai pelaamatta. Jos jollakin tavalla maailmasta pystyy tekemään edes hieman paremman paikan oman lahjakkuutensa avulla, on se paikka täytettävä. Vesa-Matti Loiri puhui omasta kokemuksestaan kuolemankielissä näin: ”mä en sitten kuollutkaan, kun rajamailla ajattelin, että `luuletko sä perkele jo täyttänees oman mittasi?`Siitä tulikin äkkiä syy toipua, laihtua ja laittaa elämä kuntoon, että pääsi tekemään töitä. Oli niin paljon vielä tehtävää ja ANNETTAVAA.”

Niin, palasin siis kirjoittamaan. Ja oon siis perustamassa firmaa. Tai siis perustin jo. Se on täällä. Se on pyyteetön ja vilpitön kädenojennus suomalaiselle lentopallolle. Otin siihen kovimmat tyypit mukaan jotka tiedän. Ja lentopallon pelaamisura jatkuu myös kovalla innolla. Kaikki jatkuu ja kehittyy. Mun on vastattava ´lahjakkuuteeni´ kaikilla osaamisalueilla ja annettava suomalaiselle lentopallolle takaisinpäin, pelattava ja asetettava itseni alttiiksi yleisölle, jotta voimme yhdessä kasvaa ja luoda jotain uutta, synnyttää kokemuksia, tunteita ja tarinoita. On tultava takaisin Suomeen, ainakin hetkeksi.

Vielä tuosta luomastani yhteisöstä: tyylilleni uskollisena heitin sen kuin se ei olisi mitään. Todellisuudessa se on todella paljon. Idean heitin ilmoille ensimmäisen kerran jo 3-4 vuotta sitten, kun istuttiin Seppälän Teron hulppean sukumökin sohvilla, katsellen jähmettyneinä takan päälle, johon kotka oli laskeutunut. ”Pitäisi kehittää jonkinlainen systeemi, jolla voisi palvella suomalaista lentopalloa omasta lähtökohdasta käsin (rajallinen ajankäyttömahdollisuus pelaajana).” Tuosta noin vuosi tai puolitoista oli passiivista idean hauduttelua ja viimeiset 2-3 vuotta aktiivista rakentamista. Tämän yhteisön taustalla on siis paljon ajatusta, valmistelua ja järjestelyjä. Vaikka firman perustaminen ja julkaisu on aina merkittävä hetki, on kuitenkin ylivoimaisesti isoin työ se, jonka esim. Tommi, Lauri ja minä ollaan tehty vuosien saatossa asioita tutkien ja tietoa etsien. Se matka ei ole alkanut mistään firmasta eikä lopu firmaan. Winning volleyball -yritys on yksi tuon matkan ilmentymistä. Oppiminen ja vimma tulla paremmaksi jatkuu samanlaisena, nyt rinnalle on tullut myös halu jakaa ja auttaa. Toivottavasti tarina löytää oman uomansa, josta lentopalloihmiset voivat parhaiten ammentaa.  Suomalaisella lentopallolla menee hyvin kokonaisvaltaisesti, joten nyt vain F:n sanoin ”lisää höyryä.”

Olen todella iloinen, että Sammelvuon rohkea joukkueen uudistus Kultaiseen liigaan on onnistunut loistavasti ja että naiset ovat todella lyöneet läpi kestävälle menestysuralle! Näyttää siltä, että suomalainen juniorikenttä kypsyttää kansainvälisen tason pelaajia sekä miehissä että naisissa. Junnujoukkueet ovat tehneet myös kovaa jälkeä Kuortaneella. Tilanne vaikuttaa hyvältä, nyt vain isketään hyvään kierteeseen lisää vauhtia yhdessä! Yhteisön nimi ja logo näyttää tältä, ja se löytyy somekanavista Facebook, Instagram, Youtube ja Twitter sekä erityisesti nettisivuilta www.winningvolleyball.fi Jos yhtään sydän sykkii suomalaisen lentopallon eteen, laittakaa vaan viestiä niin pohditaan miten saataisiin parhaiten teidän seura tai joukkue mukaan täyteen kukoistukseen. Myös yksittäiset pelaajat ja valmentajat on huomioitu, tytöissä ja pojissa, miehissä ja naisissa. Kiitos yhteisön jalkeille saamisesta kuuluu tietysti staffille Laurille ja Tommille, visuaalisen ilmeen osalta kiitos Aki, Raine, Taneli ja on erityisesti kiitettävä Teroa ja Kassua, jotka ovat auttaneet isosti!

Artboard 6 copy 10@3x

Ai niin, pelasin Itävallassa. Voitettiin siellä paljon kaikenlaista, mutta siitä on muutakin kerrottavaa…

IMG-20180606-WA0001

Tässä seuran kotikylän lentopallo taideteos täydellä kuusikolla.

IMG_20171008_161750

Ja kotihalli maisemineen…

IMG_20170901_171646

IMG_20170901_171621

IMG_20180225_140031

Vuosi oli todella kova oppimiskokemus, sillä näin siellä pitkästä aikaa vanhaa kunnon mylläystä. Oli painetta niskaan lyövää johtoa, itsekkyyden siipaleita ja kovia kyynärpäitä. Vuosi oli todellinen ammattilaisvuosi ja näin sen maailman kovuutta. Jokaisessa treenissä tapeltiin tosissaan ja ilmapiiri oli kova tai kovempi. Vedin sen mankelin läpi kyllä kiitettävin arvosanoin, ollen parhaimmillani kovissa paikoissa, mm. Keski-Euroopan liigan voitokkaassa final fourissa, josta tuli seuran historian eka kv. pytty kotiin. Tuo keski-Euroopan liiga on siis nimeltään Mevza, eli Middle European Volleyball Zonal Association, johon osallistuu parhaat joukkueet ympäröivistä maista, mm. Slovenia, Slovakia, Itävalta, Unkari, Kroatia jne. Vaikka nuo liigat eivät ole maailman kovimpia, on lähes jokaisessa liigassa top 2 joukkueet kovatasoisia. Ja kun kovat lyödään yhteen nippuun pelaamaan keskenään liigaa Alppien ympärille, tulee siitä tasokas sarja. Meidän hyökkäyspeli oli kovassa formussa lopputurnauksen aikaan ja lyötiin kirjoihin kauden parhaat esitykset. Mestaruus Itävallassa tuli vääntämisen jälkeen, mutta kuitenkin otteluvoitoin 4-0. Jossain vaiheessa kautta ihmettelinkin, että kyllähän nämä meidän pojat vetelevät aika moukareita pipestä, syöttävät kovia taakeja ja osaavat muutenkin pelata, että luulisi olevan ottajia, ja kyllä sieltä sitten laiturit lähtivätkin hyviin sarjoihin.

Vuosi vaihdettiin Zagrebissa ja muutenkin keski- ja etelä-Eurooppaa tuli ajeltua vapaapäivinä ristiin rastiin.

IMG_20171231_193957

Tämä tori oli niin täynnä puoliltaöin, että aukiolle ei mahtunut vaikka monet yritti tunkea.

IMG_20180101_165700

Uudenvuoden aatto.

IMG_20171231_162018

Vaikka Itävallan lentopallo on mennyt maajoukkueen osalta viime vuosina eteenpäin, olivat sarjan parhaat joukkueet (me ja Waldviertel) muukalaislegioonia. Pelasin Itävallassa, mutta kopissa puhuttiin sloveeniaa ja puolaa, 50% pelaajistosta oli Sloveniasta ja Slovakiasta, ja lähes koko toinen puolisko Puolasta. Kauden alussa oli yksi paikallinen ja loukkaantumisen myötä tuli toinen, tähän valmennus mukaan luettuna. Itse puhuin tietysti loimaata Ristimäen murteella. Puolalainen keskari tuli helmikuusta alkaen koppiin aina samalla tervehdyksellä huutaen: ”KASPER…. MEILLE VAI TEILLE VAI ERI TEILLE!”

Me asuttiin siis etelä-Itävallassa Bleiburgissa, joka osoittautui piskuiseksi kultturelliksi vuoristokyläksi monine pikkutapahtumineen.

IMG_20171110_172301

Naapurina meillä asui bosnialainen yleispelaaja Edin Ibrahimovic, joka koko kauden viimeiseen päivään asti uskotteli, että hän on Zlatanin serkku. Aivan varmasti.

IMG_20171208_112200

Yksi mielenkiintoinen oppi ulkomailla kovissa paineissa pelatessa, on se, mitä toden teolla tarkoittaa vastuunkantaminen ykköspassarina. Se ilmenee mm. seuraavissa asioissa: passarin tehtävä ei ole pitää joukkueen hyökkääjiä tyytyväisinä tasaisella passimäärällä, vaan tehtävä on johtaa joukkuetta ja hinata hyökkäysteho ylös, tarkoittaa se sitten passaamista kenelle tahansa kuinka monta kertaa tahansa. Passarin tehtävä on myös nähdä joukkueen hyökkäyspelin strategia pidemmälle kuin yhden pallorallin, yhden erän tai jopa yhden ottelun ajalle. Anekdoottina tähän, legenda kertoo, että yksi kaikkien aikojen kovimmista Suomessa, Sami Juvonen, olisi Data-volleyn tulon jälkeen joskus ottelusarjassa pelannut ensin yhden ottelun tietyllä tavalla, toisen toisella ja kolmannen vielä eri tavalla, pitäen vastustajan aina askeleen jäljessä. Jälkeenpäin ajateltuna oli varmasti itsellenikin uhkarohkeaa olla lähes passaamatta meidän ykkösyypeetykille Mevzan final fourin semifinaalissa, mutta tällä kertaa se kannatti, sillä seuraavan päivän finaalissa mies mätti tuoreilla jaloilla kolmekymmentä pinnaa ja oli voittopelin MVP. Enkä siis todellakaan voi silti sanoa, että kylmänviileästi laskeskelin tämän kaiken kontrollissa pitäen, ei. Mikään tulos ei koskaan ole, tai ainakin todella harvoin on, vain yksittäisen pelaajan ansiota tai vika. Tulosta ei voi kontrolloida, omaa suoritusta kyllä. Vuosi kuitenkin joka tapauksessa opetti todella paksua selkänahkaa, eikä maailman parhaita kavereita sinne jäänyt, mutta viirejä jäi kattoon kaksi.

IMG_20180417_183156

Analysoin meidän äärikovaa kulttuuria sillä tavalla, että lyhyellä tähtäimellä ihmisestä kaiken huutamalla irtipuristaminen voi onnistua (jos pelaaja sen kestää) – tiedetäänhän me kaikki että kiukulla pelaaminen antaa hyvää energiaa ajoittain – mutta sillä ei koskaan voi luoda dynastiaa tai pitkäkestoista menestystä, koska viha ehtyy ja kuihduttaa. Kahdeksan kuukautta tuota oli tällä erää maksimi. On samalla kuitenkin huomioitava, että vaikka kaipaan ja varmasti löydän omaa lapsenomaista intohimoani lajissa ja rakkaudella pelaamista takaisin, se ei tarkoita sitä, etteikö siihen voisi yhdistää äärikovaa vaatimista. On eri asia vaatia todella kovaa kunnioittavasti ja välittäen, kuin välineellistäen pelaajan arvon. Käytän tässä yhteydessä usein esimerkkinä Bernardinho Rezendeä, jonka joukkue oli tiivis lämmin perheyhteisö, mutta jossa vaadittiin aina lähes mielipuolisen paljon. Tämä combo on tappavan tehokas yhdistelmä matkalla kohti dynastiankaltaista pitkää menestyksen ketjua, josta pelaajat eivät halua pois, vaan tekevät kaikkensa saadakseen yhä edelleen olla osa sitä. Siinä on haastetta kullekin johtajalle ja valmentajalle.

Eurokentillä päästiin osallistumaan itseensä Champions leagueen, jossa tie nousi pystyyn heti Fenerbachea vastaan. Istanbulin Volley Hotel ei ole enää tuore, mutta täyttänee kansainvälisen peliareenan mitat vielä ok.

IMG_20171112_112847.jpg

Lennoilla europeleihin meitä seurasi aina tiivis fanijoukko. Kuva matkalla Turkkiin.

IMG_20180130_072150

Tämän kertainen kirjoitus on ollut hyvin asiapitoinen ja tuhti. En keksi muuta kevennystä tähän hätään kuin sen, että T. Nieminen yleensä aina muistaa postata musta tilaisuuden tullen kuvan, jossa hampaat ovat siniseksi värjäytyneet, hiukset sekaisin, valkoisella paidalla isoja läikkiä vanhaa kuivunutta punaviiniä ja kasvoilla hölmöläisen hymy. Kauas on tultu 😀

IMG_20171023_140426_Bokeh

Yksi muistutus vielä kaikille… Alla olevassa kuvassa oltiin ennen kautta harjoitusturnauksessa Bratislavassa, jossa kämppiksenä oli tuo kuvan meidän puolalainen libero Plus-ligasta. Ystävystyttiin ja pelikin sujui. Kesken kautta kaveri kuitenkin sai sellaisen lukon lonkkaan ja selkärankaan, ettei päässyt viikkoihin ylös sängystä ja joutui lopulta jättämään koko kauden väliin. Joskus välivuosi kuitenkin voi tuoda uudenlaista perspektiiviä ja polski on tulemassa takaisin henkisesti kypsempänä, jokaista harjoitusta ja peliä arvostaen. Samaa toivon KASIMIRILLE.

IMG_20170909_103158

Tutkikaa sivuja ja ottakaa rohkeasti yhteyttä! Hyvää poweria lentopalloväelle ja nähdään kentillä ja niiden laidalla!

-K

 

Mainokset

Blogi-piiskausta Saksasta

 

Otan ilomielin vastaan lukijoideni kiitokset blogini kellontarkasta säännöllisyydestä. Taas mennään…😊

IMG_20170106_131621

Alkuun ”perusnopeet” Saksasta, joita kaikki kuitenkin assosioi ensimmäiseksi, jotta saadaan nämä alta pois:

Kyllä, autobahn toimii.

Onko Bayern Munchenin ylivoima Bundesliigassa saksalaisten mielestä tylsää? -On. (JouniVirta hiljaa.)

Ovatko saksalaiset tarkkoja rahasta? -Kyllä, maassa käytetään käteistä ja kassasta tulee takaisin sentilleen (1cnt ja 2 cnt kolikot käytössä). Heillä on kaunis omakotitalo, kaksi autoa ja hyväpalkkainen työ, silti he menevät tekemään päivittäiset ostokset Aldiin tai muuhun halpisketjuun. Lildl on sellainen hyvämaineinen mesta, jos haluaa kunnon tavaraa. Edeka on sitten jo elitististä. Jos täällä olisi vain K- ja S-ketjua, niille naurettaisiin, ja joku laittaisi seuraavana päivänä pystyyn kalamarkkinat läheiselle aukealle, että on ihmistenkin hintoja. (Tämä on siis oman empatiakyvyn äärirajoilla luotu olettamus saksalaisten tuntemuksista heidän käyttäytymisensä perusteella. Itse olen luomu-viljelijävanhempien ”ruokahemmottelema” kultapossukerholainen, joka on aivopesty ostamaan ekologista, eettistä ja paikallista shittiä, kiitos siitä.)

Saksa on miellyttävä yhdistelmä Pohjois-Euroopan toimivuutta ja Etelä-Euroopan rentoutta. Ihmiset eivät jännitä, mutta hommat silti hoidetaan. Pidän saksalaisista. Berliinissä pitäisi kaikkien ihmisten vierailla ainakin tiistaisin kuljeskelemassa minuutin tarkoilla lähijunilla ja ihastelemassa katumuusikkojen upeita pop-up -keikkoja.

Saksa on myös kosketuskulttuuri. Oli kohtalaisen hämmentävää, kun menin ensimmäisiin harjoituksiin uudessa seurassa, ja pelaajat halailivat ja hyppivät (!) toisensa tavatessaan. Itse menin perässä käsi ojossa, ”Moro. Kasper.”

Kun vielä treenien jälkeen ´erotessakin´ pelaajat halailivat, pyöritti tunnekylmä rationaalinen loimaalainen päätään ja pohti mihin ”Kultaisen käytöksen abc” -kurssille on joutunut.

Jälkeenpäin asiaa selvensi se, että joukkueemme a) pelaajat ovat nuoria (heillä on energiaa kaikenlaisiin extrahyppelyihin – itse säästän hypyt treeneihin ja peleihin) ja b) he eivät olleet joulutauon takia nähneet toisiansa kahteen viikkoon. Tämän alkuinnostuksen laannuttua, edelleen jokainen harjoitus alkaa ja myös päättyy siten, että jengi käy heittämässä toisillensa quarterhändärit henkilökohtaisesti. Se menee nykyään minultakin jo yhtä sujuvasti kuin Upilta siivousvuorojen jako Rainen kanssa. Luulenpa, että tavan ollessa juurtunut täydellisesti paikalliseen urheilutapakulttuuriin, porukka varmaa ottaisi loukkauksena, jos jättäisin jonkun välistä. Kokeiluun!

Hammelburgin viinitarhat talvella.

IMG_20170118_150431

Keväällä avattiin vuoren päälle kahvila/keittoravintola.

IMG_20170312_151433

On kohtalon ivaa, että tulimme Libanonista kahden highwayn välisestä saasteesta, jätevuorista ja eriarvoisuuden pesäkkeestä juuri Saksaan, Hammelburgiin, rauhallisuuden tyyssijaan, idylliseen pieneen viinitarhojen ympäröimään saksalaiskylään – täydelliseen vastakohtaan. On suorastaan naurettavaa ajatella, että Beirutissa piti tosissaan taistella, jos halusi päästä suojatiellä tien yli ja Saksassa liikenne on taasen strukturoitu hippasen erilaisella järjestelmällisyydellä. On silti huomattava, että asiat eivät ole mustavalkoisia, Libanonissa on myös hienoja paikkoja ja ihmisiä, paikallisia ja suomalaisia (terveisiä!), mutta systeemeissä valtiotasolla on vain valtava ero. Saksassa herää toivo, että ihmiskunnasta vielä on johonkin.

On totta, että Saksan kunnianhimoinen pyrkimys siirtyä vain uusiutuviin energianlähteisiin on käytännössä epäonnistunut pahasti, täällä on tiettyjä keskittymiä, joissa maahanmuuttajat ovat aiheuttaneet isohkoja levottomuuksia muutaman kerran ja elämä on taloudellisten reunaehtojen sanelemaa mitä se on kaikkialla yhä korostuneemmassa määrin. Silti, saksalaisten pyrkimys kestävään kehitykseen (periaatteellisen energiaratkaisun ohella voisi mainita esim. lähes täydellisen kierrätyssysteemin), erilaisten ihmisten yhdessäeloon ja koulutuksen arvostamiseen luovat jonkinlaisen yhteisen arvopohjan, josta ponnistaa. Filosofi Maija-Riitta Ollila on sanonut, että ”ei kannata korjata sitä mikä ei ole rikki”, joten jokaisen maan kannattaisi olla rehellinen ja tunnistaa omat vahvuudet (ja antaa niiden olla tai vahvistaa niitä) sekä hakea sitten oppia niissä asioissa, jotka eivät ole omia vahvuuksia. Saksasta on varmasti monella maalla oppimista. Esim. tämän energiaratkaisun osalta se varmasti tarkoittaisi sitä, että sama päätös isossa kuvassa kannattaa, mutta toteutus ja siirtymävaihe pitäisi tehdä eri tavalla.

Maahanmuutto -teemasta voisi paikallisesti mainita sen, että meidän joukkueessamme on sota- tai elintasopakolaisina maahan tullut puolet joukkueen jäsenistä (Bosniasta ja Kroatiasta), he kaikki ovat oppineet kielen täydellisesti, heillä on vakituinen työpaikka – itse asiassa uusimmalla tulokkaalla ei vielä ole, mutta sitä järjestetään ensi kaudeksi – ja elämä mallillaan. He ja paikalliset ovat onnellisia. Tarkemmin sanottuna: heistä on jo vuosien saatossa käytännössä tullut paikallisia. En väitä, että asiat ovat yksinkertaisia tai helppoja (kansanvaellukset eivät varmasti ole ratkaisu maailman ongelmiin, mutta ne jotka tulevat, kannattaisi integroida yhteiskuntaan niin hyvin kuin mahdollista, myös muun kuin kielen osalta), mutta neutraali asenne, oleminen ihminen ihmiselle, auttaa varmasti tässäkin. Ainakin Hammelburgissa siis maahanmuuttajat ovat rikastuttaneet kaupungin verokertymää ja urheilukulttuuritarjontaa. Slaavilainen veri myös kiehahtaa pelin tiimellyksessä mukavan räiskyvästi, jota on saksalaisen kylänmiehen mukava naureskella ottaessaan katsomossa uuden kulauksen pitkästä tuopistaan lauantai-illan ratoksi.

17211935_1365300876824108_2105146497895762508_o.jpg

Hammelburg kokonaisuudessaan…

IMG_20170118_153728

Onko urheilun tai liikunnan parissa oleva toimija arvokas, jos hän ei pyri tai pääse huipulle lajissaan? -On, aivan helvetin arvokas. Lisäksi on huomattava, että heitä on kaikissa lajeissa se 99,999%, jotka eivät päädy huippu-urheilijoiksi. On iso yhteiskunnallinen, eettinen ja pragmaattinen kysymys, kuinka me arvotamme tuota valtavaa joukkoa. Liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen on kuvaillut, että suomalainen urheilu elää vapaaehtois- ja talkootyöstä. Toisin sanoen ilman kaikkia näitä toimijoita meillä ei Suomessa olisi urheilua. Kiitos kaunis. Te olette itseasiassa se tärkein osa.

Kerron nyt pienen tarinan yhdestä tällaisesta toimijasta, nykyisestä seurastani Jungseista. Tämä tarinan sankari oli paska pelaaja. Hän löi kerta toisensa jälkeen torjuntaan. Kun hän ei löytänyt torjuntaa, hän löi yli. Silti, kun nyt vuosikymmenen myöhemmin istun hänen kanssaan alas ja kertaan hänen lyhyttä pelaajauraansa, hän kertoo hymyssä suin, ”ettei sääliltään viitsinyt tehdä aina pistettä, kun oli aivan liian ylivoimainen mihin tahansa sarjaan.” Nyökkäsin ymmärtävästi, ja kysyin missä hänen patsaansa sijaitsee. Hän kertoi niitä olevan ympäri Bovariaa ja ihmisten sydämiä. En epäillyt. Hän toimii nykyään vastuullisessa tehtävässä tiiminjohtajana yhdessä maailman isoimmista lentoyhtiöistä. Hänelle tulee ne vaikeimmat caset, jotka eivät mene normaalin protokollan mukaan kuten synnytykset ilmassa, itsemurhayritykset ja hätälaskutilanteet, kaikki koettu. Jokainen päivä on kuulemma erilainen eikä ikinä tiedä mitä odottaa.

Sitten koittaa lauantai, mies siirtyy siihen nuoruuden unelmaan, lentopallomaailmaan, jossa hän on edelleen paikallinen legenda, mutta toiminta on vain muuttanut muotoaan mikrofonin taakse, ”show-mieheksi” Hammelburg Jungsien kotiotteluihin. Kun pelaajat huudatetaan sisään pimennettyyn halliin strobo-valojen ja savuverhon läpi, mies freestyle-räppää pleksit päässä ja koko kylä hurraa. Viime kotipelissä olleet 600 katsojaa rakastavat miestä yli kaiken. Pelaajien alkulämmittelyn aikana hän käy läpi eri tuuletuschantit ja tanssiiikkeet, jotka yleisön tulee tietää – mitä tehdään kotijoukkueen torjunnan, ässän ja hyökkäyspisteen jälkeen jne. Ei voida puhua selostajasta, puhutaan show-miehestä. Hän käveleekin langattomalla mikillä koko ajan kenttää ympäri ja sytyttää jengiä tanssiliikkeillä ja yhteistuuletuksilla. Hallissa on mahtava tunnelma. Hän on yksi Hammelburg Jungsien tärkeimmistä hahmoista, vaikka ne ylivoimaiset iskut ovat jääneet jo nuoruuteen, lol. Tuo mies on pienoiskoossa kaikki mitä urheilutoimijalta voi olettaa, arvokas ja luotettava, samanlainen kuin joukkueen tärkein pistemies.

Saksassa olen ensimmäistä kertaa törmännyt kulttuuriin, jossa pelaajat osallistuvat ottelutapahtuman rakentamiseen. Tai eivät siis osallistu ainoastaan, vaan rakentavat sen kokonaan. Tarkemmin sanottuna meillä on yksi talkoolainen, 12-vuotias poika, joka rullaakin katsojien suojamattoa sellaisella kokemuksella, että jokavuotinen kausikortti on hänelle mielestäni aivan alakanttiin oleva palkkio. Sitten on yksi kyläpäällikkö, joka vastaa siitä, että homma on valmis. Koko joukkueen talkootyö otteluareenan rakentamiseksi kestää jokaisen kotipelin aamuna noin 1,5 tuntia. Tuo aika on käytetty hyödyksi saksalaisella tehokkuudella, jossa kyläpäällikkö huutaa täysin raivoissaan, jos jotakin seuraavista tapahtuu: a) joku pelaajista ottaa istahtaa, b) joku pelaajista koskee palloon ennen kuin kaikki on valmista, c) joku pelaajista ottaa lonkkalevon tai d) joku pelaajista pysähtyy juomatauolle. Periaatteessa tuosta voisi kai ottaa nokkiinsa ja haistattaa pitkät koko hommalle. Mutta mielestäni koko tapahtumasarja on hienoa huumoria, ja osa pelaajista on alkanutkin jo testailemaan, että kuinka ärhäkästi se huuto lähtee, kun heittää yhden korisvapaaheiton pallolla. Hyvin se lähti.

Ei tarvine sherlockmaista terävyyttä ymmärtääkseen, että talkootyö saa pelaajat arvostamaan ottelutapahtumaa entisestään. Me luonnollisesti puramme myös koko roskan pois ottelun jälkeen, ja se käy huomattavasti helpommin voiton jälkeen bisse kädessä, kuin hävinneenä. Tästä voisi jokainen suomalainen lentopalloseura ottaa koppia, jossa jonkinlaista edustusjoukkueen ottelutapahtuman talkootyötä tehdään. Tuskin mikään palkinto on riittävänä arvokas huomioimaan sitä valtavaa työtä, jonka talkoolaiset tekevät luotettavasti, kellontarkkuudella, sitoutuen ja lojaalisti usein monien vuosien ajan. Kiitos teille kaikille! Ilman teitä kentän ulkopuolisia sankareita ei meitä kentän sisäpuolisia sankareitakaan olisi. Suosittelen vähintään seuralta uutta asustetta jokaiselle kaudelle, jokaiselle talkoolaiselle!

Vieressä oleva isompi kaupunki on Wurzburg, joka on jokineen ja linnoineen yhtä kaunis kuin Suomen Turku.

IMG_20170203_163306

Hammelburg Jungsilla on hämmentävä historia. Kahdeksan vuotta sitten Bosnian sodassa aikanaan palvellut, Kroatian kautta Saksaan päätynyt pakolainen, bosnialainen Tadija ”Tado” Karlovic, nykyinen täydelllistä saksaa puhuva menestyksekäs fysioterapia-yrittäjä, tuli Hammelburgiin. Taitava lentopallonpelaaja kieltäytyi muutamista ykkösbundesliigan pelaajatarjouksista ja halusi luoda elämälleen pysyvämpää pohjaa. Tämä onnistui fysioterapiatöiden avulla ja hän alkoi harrastuksenaan valmentaa paikallista nuorisoporukkaa. Tuo porukka alkoi myös heti pelata sarjaa, about 9. divaria. Alkoi käsittämätön nousukiito, historiallinen magnum-hattrick, jossa 7:ssä vuodessa Jungs teki 7 sarjanousua, pelaten viime kaudella historiansa ensimmäistä kertaa 2.bundesliigaa. Kyseessä on melkoinen suoritus, monetkin lajit huomioon ottaen. Meidän tämän kauden kuusikon hakkuri ja kaksi keskitorjujaa ovat olleet mukana koko tuon 8 vuotta Tadon kanssa. Näen joitain yhtäläisyyksiä omalle tarinalle Loimaalla kavereiden kanssa pelatessa vuosikaudet, joka päättyi Hurrikaanin sarjanousuun.

Jungseilla parin ensimmäisen vuoden aladivareiden ottelut olivat olleet sellaisia, että ne olivat ohi ennen kuin KASIMIR Vuorinen olisi saanut edes pelitukkaansa kuntoon. Nousu per vuosi tahdilla tultiin siis viime vuoteen asti, jolloin joukkue päätyi sensaatiomaisesti nousijana 2. bundesliigan kolmannelle sijalle ja koko kylä oli kuulemma sekaisin. Tänä vuonna alkoi ongelmat, kun joukkueen loukkaantumislista alkoi nousta niin karmivaksi, että Littikin olisi jo ihmeissään. Monen avainpelaajan isot operaatiot ja pelaajapakan uudelleensijoittelu uusille pelipaikoille pakon edessä olivat syösseet Jungsit putoajan paikalle. Tällöin elettiin siis viime joulunaikaa. Seurajohto ei todellakaan halunnut mennä takaisin alaspäin, josta oltiin kovalla työllä tultu ylös. Samaan aikaan muuan loimaalainen riukupohje kompasteli takaisin Libanonista. Neuvottelut olivat melko vaikeat, sillä myös pari muuta seuraa tarvitsivat tuohon aikaan passaria. Lopulta kuitenkin diiliin päädyttiin, ja näin jälkeenpäin ajateltuna se oli täysin oikea päätös, sekä seuralle että itselleni. Siitä alkoi mukava runi, kun tuloni jälkeen sarjapisteet ovat tällä hetkellä 18-3 ja sijoitukseksi on tullut tämän hetkinen kuudes.

Olen kuitenkin hyvin nöyrä seuran hienon lähihistorian edessä ja kehitän kulttuuria joka päiväisellä toiminnallani muuttumaan yhä paremmaksi. Nämä pojat ovat pelanneet vuosikausia yhdessä ennen tuloani ja he tulevat pelaamaan vuosikausia yhdessä lähtöni jälkeen, saman hienon valmentajan alaisuudessa. En tiedä ovatko systeemit täällä maailman parhaat, mutta sen tiedän, että ihmiset luottavat täysin toisiinsa. Olenkin ajatellut isoa kuvaa monesti, ennen kuin olen mennyt suuna päänä puuttumaan jokaiseen asiaan. Tätä harmoniaa en halua rikkoa, vaan suojella ja auttaa sitä kehittymään hiljalleen yhä paremmaksi. Saan olla palanen todella ainutlaatuisessa tarinassa.

Olemme siis voittaneet kaikki matsit kolmen sarjapisteen arvoisesti 3-1 tai 3-0 paitsi yhden. Tämä on ollut hämmentävää. Hämmentävää siksi, että toinen passari joka täällä pelasi ennen minua, kroatialainen Bruno, on taitava ja hyvä pelaaja. Joukkueen kurssi kuitenkin muuttui häviävästä voittavaksi muiden pelipaikkojen pysyessä samoina. En ole juuri koskaan loistanut highlights videoissa, omannut fyysistä etua tai pelannut erityisen isolla riskillä näyttävää peliä. Yhtä tärkeää kuin analysoida tappioita, on myös miettiä voittoja. Asetinkin itseni kysymyksen eteen: miksi joukkueeni voittaa?

Merkille pantavaa on ollut se, että lähes poikkeuksetta voitamme tiukat erät. Meille ”riittää” se, että pysymme edes parin pinnan päässä, koska tiedämme pääsevämme lopussa ohi. Meidän side out -prosentit kahdenkymmenen pisteen jälkeen ovat jäätäviä, ja käytämme veren maku suussa usein pienenkin breikkimahdollisuuden hyväksemme. Otin tilanteesta isompaa analyysiä, ja katsoin pelaamamme ottelut videolta. Yksi keskeinen syy menestykseemme on taitava hakkuri. Palloa kovaa lyöviä pelaajia on maailma täynnä, mutta taitavia, tilanteet todella usein oikein tunnistavia on hyvin vähän. Hyvällä hyökkääjällä on oltava kova lyönti rintamasuuntaan, lisäksi nelosesta rajalle ja kakkos/ykköspuolelta viistoon on lähdettävä kovaa ja varmasti kädellä kääntämällä. Tämä on vasta perustojen perusta. Sitten on ehdottomasti löydyttävä ratkaisumalleja 2-3:n pelaajan hyvää torjuntaa vastaan, muutakin kuin ohitukset. Joskus passin pituus (lyhyt tai aivan antennilla asti) antaa mahdollisuuden torjunnan väärin sijoittuessa polttaa ohikin – tai välistä – mutta yksi tärkeimmistä taidoista lentopallohyökkääjällä on kyky lyödä ylös tarkasti. Hakkuriltamme löytää erinomainen high line ja tool -lyönti kakkospaikalta, joka saa vastustajan laitatorjujan raivon partaalle. Tähän kun yhdistää pitkän kulman lyönnin ja kaksi tsekki/power tip -variaatiota: keskelle kenttää ja jyrkkään viistoon, alkaa menestyksekkään hakkurin lyöntivalikoima olemaan kasassa.

Toinen päähyökkääjistämme, treenihullu nuori yleispelaaja, on hivenen suoraviivaisempi voimapommittaja, mutta hänessäkin on hyvää se, että hän lyö kahta hyvää lyöntiä: kauas tai kauemmas. Ennen ottelua voisi melkeinpä piirtää viivan kiertämään 7,5 metriin ympäri kentän eikä monikaan lyönti tulisi tuon kaistaleen sisäpuolelle. Hän luottaa siihen, että hypätessään täysillä ja lyödessään täysillä suoralla kädellä vastustaja ei ota tappotorjuntoja. Se tietysti vaatii passilta paljon, jotta ulottuvuus päästään käyttämään hyödyksi jatkuvasti. Tosin en pidä siitä, että hän rullaa palloa joskus vitoskulmaan. Meillä on erinomainen ihmissuhde keskenämme ja annamme kovaa ja suoraa palautetta tietäen, että kumpikaan ei loukkaannu. Hän antaa minun matalista passeista (koska se tuhoaa hänen pelityylinsä) ja minä hänen typeristä lyöntiratkaisuista (koska se tuhoaa minun psyykeen). Ulkopuolinen luulisi todennäköisesti, että tappelemme, vaikka totuus on täysin päinvastainen.  Teemme myös paljon vapaaehtoisia ylimääräisiä harjoituksia kahdestaan, koska hän on se paikallispelaaja, joka haluaa urallaan eteenpäin.

Ehkä edellisestä voi jo huomata, että minulla on melko hyvä tatsi joukkueeseen henkisesti, tulen kaikkien kanssa toimeen erinomaisesti ja pystyn johtamaan joukkueen luottamusta nauttien. Kun tähän päälle lisätään seurajohdon ja valmentajien varaukseton arvostus, keitos vahvalla itseluottamuksella pelaavalle loimaalaispassarille on valmis.

Mitä niihin näkyviin suorituksiin henkilökohtaisesti tulee, voittamista edistäviä seikkoja lienevät: omista hyökkääjistä parhaat hyökkäystehot ottava passijakauma, kylmäpäiset ja oikeat passivalinnat tiukoilla hetkillä (pystymme viimeistelemään luomamme tilanteet), pallon parantaminen (huonot vastaanotot ja vaikeat puolustukset kääntyvät lyötäviksi paikoiksi hyvällä prosentilla), riittävän tasainen passilaatu (mahdollistaa korkeat hyökkäystehot), pallon syöttäminen riittävän pahana kenttään, hirvittävä halu ja taito puolustaa, varmistaa, hakea peippejä jne. sekä kyky lukea peliä ja ympärillä olevia ihmisiä oikein paineen alla (osa passivalintaa ja intuitiota hetkessä, tässä esim. Zaksan Toniutti on erinomainen). Nämä kuvaavat hyvin pelaamistani ja nähtävästi tämä on merkittävä osa voittavaa lentopalloa. Kawika Shojin kanssa jutellessa hän tiivisti hyvin pelin luonteeseen ratkaisevasti vaikuttavat, mutta tilastoissa näkymättömät tekijät seuraavasti: ”U know… ability to read the game and getting the tips and covering and stuff like that… U never make highlights out of them, but those things help your team to win.”   

Päätinkin pyrkiä tekemään vähän erilaisen highlights -videon tältä kaudelta, jossa näitä kaikkia erilaisia, usein piiloon jääviä asioita myös olisi nähtävillä, jopa myös henkistä johtamista ja joukkueen vetämistä perässä ja sytyttämistä. En tiedä onnistuinko siinä, lopputuloksen voi nähdä tästä.

 Yksi brasilialainen heppu lopetti maajoukkuevalmennusuransa. Näin tuo kaveri, Bernardo Rezende, esitellään wikipediassa: ”Rezende is the most successful coach in the history of volleyball, accumulating more than 30 major titles in twenty-year career directing the Brazilian male and female teams”. Hänen viimeiseksi Brasilian lentopallomaajoukkueen päävalmentajaotteluksi jäi Rion olympiafinaali, jonka Brasilia voitti – hänen poikansa Brunon johtaessa kentällä Brasilian peliä passarina. Ilmeisesti mies siis tietää jotakin valmentamisesta, mennään siis tulosten taakse.

TT: kanssa Rezendestä keskustellessa, aiheeksi nousi kaksi teemaa. Ensimmäinen on hauska yksityiskohta miehen urasta: useaan kertaan arvokisavoiton jälkeen (ihan jees läppä, että jonkun kohdalla voidaan puhua arvokisavoitosta arkisena, toistuvana asiana) Rezende oli pitänyt palaverin joukkueelle seuraavalla tapaamiskerralla ja onnitellut pelaajia voitosta – samalla hän oli ilmoittanut, että ainut muutos mitä tulee, on, että aamuharjoitukset alkavat jatkossa tunnin aikaisemmin.

Tämä kuvastaa hyvin sitä sanomaa, minkä Rezende toi lentopalloilevaan maailmaan: pelaajat eivät mene rikki, jos heiltä vaaditaan, vaan vaatiminen on välittämisen korkein muoto ja pelaajan auttamista. Ennen kuin saan kuulla tämän kirjoituksen jälkeen huutavien valmentajien ilmestyvän treenisaleille, korostetaan, että pitää tietää miksi, mitä ja miten vaatii. Rezende loi joukkueestaan kuin perheyhteisön, jossa jaettiin ilot ja surut. Yksi mieleenpainuvimmista asioista henkilökohtaisesti on Rezenden valmentamistyyli johtoasemassa (jossa Brasilia useimmiten oli), jossa hihna vain kiristyy, ja odotukset ovat jokaisen pallon suhteen hyvin korkealla. ”Bernardinho” sanoikin, että suurimmat haasteet hän kohtasi arvokisavoittojen jälkeisillä ajoilla, jolloin pelaajat löysistyivät asenteiltaan, ellei hän tehnyt aivan kaikkeansa saadakseen pelaajat ymmärtämään kurinalaisuuden ja työnteon merkityksen.

Toinen teema oli se, että Rezenden mielestä valmistautumisen piti olla sellaista, että pelaajat uskoivat, että he ansaitsevat voittaa. Tämä fiiliksen he pyrkivät saavuttamaan sillä tietoisuudella, että on valmistautunut määrällisesti ja laadullisesti paremmin kuin kaikki muut. En tiedä oliko absoluuttisesti näin, mutta brasilialaispelaajien kanssa keskustellessa on tullut ilmi, että siellä todella uskotaan kovaan harjoitteluun. Muutamat pelaajat ovat sanoneet minulle, että jokaisen lentopalloilijan pitäisi kerran urallaan kokea 3-4 kk:n brasilialainen pre-season vaihe. Silloin pelaajia kuulemma todella kehitetään. Aikaisemmista kirjoituksista olen oppinut sen, että tällaisessä yhteydessä on syytä huomauttaa, ettei brasilialaisten rajun harjoituskulttuurin korostus tarkoita sitä, etteikö muualla harjoiteltaisi kovaa tai että Brasilian systeemi olisi jotenkin täysin vallankumouksellinen. Ei missään nimessä, muualla harjoitellaan myös kovaa ja Brasilialla on lisäksi muita isoja tekijöitä menestyksen taustalla (iso harrastajamassa, suuri vapaan pelaamisen määrä jne.), mutta selvästi kova harjoittelu, jossa eri lentopallotaidot on pyritty viemään automaatiotasolle asti, on ollut hyvin kuvaavaa brasilialaisessa huippulentopallokulttuurissa.

Olisi mahdotonta kirjoittaa tätä blogia mainitsematta myös toisenlaisesta lopusta, kun amerikkalainen ”lentopalloprofessori” Carl McGown nukkui pois. Hän luotsasi aikanaan USA:n maajoukkuetta, saavutti pari yliopistomestaruutta ja oli taustavaikuttamassa voimakkaasti Yhdysvaltain miesten lentopallomaajoukkueiden menestykseen, mm. olympiakullat -84, -88- ja -08. Pekingin olympiakullan siemenet kylvettiin jo Ateenaan valmistautumisessa 2004, jossa Carlilla oli iso rooli. Sama runko voitti neljä vuotta myöhemmin, tällä kertaa Hugh McCutcheonin ollessa päävalmentaja, Carl apuna tiimissä. Tärkeämpää kuin voitot, on kuitenkin miehen laajempi vaikutus.

Carlin merkitys oli siinä, että hän toi tieteellisen lähestymistavan lentopalloiluun. Ei tarvinnut enää miettiä onko tämä tai tuo harjoite nyt hyvä, vaan tutkittiin vain faktat ja hänen joukkueissaan mentiin sillä perusteella. Carl oli myös avulias persoona, sillä maailman huipulla olevalla valmentajalla oli aikaa vastata moniin yhteydenottoihin, minunkin sähköposteihin.

Haluan omalta osaltani olla auttamassa tutkittuun tietoon perustuvien, tehokkaiden menetelmien levinneisyyttä, erityisesti Suomessa, jotta voimme olla yhdessä yhä parempia tulevaisuudessa. Ajatuksissa on ollut jo yli vuoden ajan lähteä mahdollisuuksien mukaan jakamaan tietoutta ympäri Suomea, mahdollisten maajoukkue- ja seurakiireiden niin salliessa. Ensimmäinen mahdollisuus tulla oppimaan on la-su 29-30.4. Pihtiputaalla Plokin kanssa järjestettävällä leirillä, heti kun palaan Saksasta pois. Siellä on siis ensimmäiset junioripäivät, johon ovat tervetulleita kaikki junnupelaajat ja valmentajat. Lauantaina on vuorossa c-a -ikäiset + passarit ja sunnuntaina e-d -ikäiset. Päivät alkavat noin klo 10 aikoihin. Ilmoittautumisia ja lisätietoa saa sähköpostitse kasper.vuorinen7@gmail.com. Tarkoituksena on aikataulujen rajoissa tehdä näitä päiviä lisää, myös halukkaat seurat voivat ottaa yhteyttä, niin tehdään yhteistyötä.

Eilen kävin naputtamassa tämän blogin ”officessa” eli Hammelburgin linnassa.

IMG_20170315_214829

Josta löytyy myös kahvila, ravintola ja hotelli.

IMG_20170205_150004

Olen halunnut usein jakaa pieniä inspiraatiota vahvistavia juttuja elämään ja urheiluun. Tämän kertainen suoranainen ”tykitys” liittyy valmennukseen ja on Pete Carrollin käsialaa.

Vastustajajoukkueen lanseeraama ”Finnish zuspielwunderkindes”  on hauska överikunnianosoitus. Mennään sillä. xD

-K

 

Risk

I have built my life on risk. I have followed my passion and played volleyball as my profession, which I love. So far so good, seasons in Kokkola, Czech and Iran have been nice and helped me to develop as a player and a person.

This season through many options, it came down that I´m going to play in Lebanon, club Bauchriech. The first terrifying suspicious feelings came, when persons who have been working earlier with this club, contacted me and gave a lot of warnings and shared bad experienced with them. Even the ones which had been succesful there. That truly rang a bell in my head, and I rushed (as far as I was already signed) to ask some serious questions from my connection to the club and the club itself. All the answers I got were convincing words and I was told that there is nothing to be worried about – of course like this.

We arrived to Beirut on Monday 4 am and tried to get some sleep. First trainings were 3.30 pm same day. The trainings were something between volleyball and crazy warm-up hitting contest – mainly without block. ”Ok, fair enough…It was a start anyway, interesting”. The same pattern kept going and after 3 days I felt that I´m in rhythm and Thursday´s training was already the one that I played very well and found good connections to all the attackers.

The next day we had first training match and I was so excited about it. Apparently it seems that I was the only one. The game started and I have never felt so big loneliness at the time I´m playing freaking volleyball! No sounds, no communication, very poor opponent, everyone trying to do their own things. After a lot of changes the score was 2-1 to us when the gym time ended and we need to stop. It was weird. Everything was weird. Something was totally wrong in this place. And not that I would have been shocked about environment – I had been in Iran and felt much bigger changes.

The same night started showdown… curtains collapsed and truth came out: this team had pattern of changing the players like shirt. Only last season they had used 20k only for plane tickets. More things came out. No transfer, this club have had some problems in the past and they are not able to make official FIVB tranfers. So here I am, middle of somehow hostile athmosphere, ”a gun on my forehead” so to speak, some people wanting me to leave and no chance to play legally. The next 10 hours I was mostly using phone trying to figure out what the hell is happening and what kind of chances there is to play in this club. There was none. The next day I flew back home.

If we look things generally, it is somehow catastrophical, that this kind of club can go on with this type of behavior. FIVB should care and stop that madness. Just giving an example: if player get injured in that club, it is disaster, because things are not legal, and there is no one holding your back. When I left, I gave a long suggestion letter for the club how to change things. (Most probably they wiped their ass with that.) It is not totally evil place, some good guys also, but so many things should be changed. I hope Lebanese volleyball and specially this club can develop their doings to the sustainable level. If everything you see is the next match, it leads to destruction (it is good approach for the player to be able to focus only for the present moment – but at the club level, future should be considered also).

That´s that: here I am, ready to play, and waiting for a new club. Of course this adventure in Beirut was interesting personally, but the result is empty. I´m  determined to continue my career.

When I look at the things outside of volleyball, there comes contradictory themes in my mind about Beirut and life of Lebanese people: there are extremely wealthy people, to whom Ferrari is relatively shitty car (at least older models) and then 9-year-old-girl selling some daily products on the streets under grocery prices whole day. I saw refugees from Syria (who are hated of course as in every other country also), one guy was without legs, moving smoothly with hands only – clearly fed up begging for nothing and trying to get to the area, where some work was done (car mechanics and other factories). This poor economical situation was shown also as a servant culture, where people having money had hired persons to take care of their house cleaning, children day care etc. or even carrying kid´s bags at mall.

Christmas shopping craziness in Beirut.

img_20161210_155327

What comes to the safety issues, political stability was not the number one worry, despite the fact that when entering the mall, all the bags were checked and any serious building like parliament house, university etc. were strictly guarded by gun men. Still, the number one safety concern in Lebanon is traffic for sure. I have experienced Iran, but I didn´t know that I would consider Iran´s traffic as smooth as Sunday driving after Beirut. As a pedestrian, I had to fight for life to get over the streets. I didn´t want to, but our apartment was surrounded by two big highways. For my wife it was impossible to move anywhere without taxi. My goodness that city needs metro or tramp so badly.

A way to arena… Ironically, there is a amusement park just nearby the Stadium, emphasizing what kind of circus the club was….

img_20161209_200746

There are also some things that nations of the world should learn from: Lebanon is the crossroad of the East and the West, in which the different ethnic and religious groups are living together in peace. They have agreed, that when president is Christian, then some key ministers must be Muslims – and not only that, but even the amount of Shi and Sunni Muslim political spots are divided according to the amounts of people. Law is apart from any religious. Beirut is the capital, where Mosque and Church can be neighbours.

img_20161212_134407

The best part by far is food. Lebanon is paradise for vegetarian people – food is clean, nutrient-rich and so gaaddamn delicious. Here is some stranger enjoying hummus.

img_20161212_143014

The restaurant staff is very generious and friendly. Ingredients are simple and healthy.

img_20161211_215734

15439940_1291067100915619_2152846097380447509_n

When things were clear and we were for sure heading out of the country, we had one day to explore Beirut. So we called the taxi driver, told him to drive around and introduce the city. We tried to entertain ourselves, even though the coffee places were barely decent!

img_20161212_142709

This coffee view was indeed something that I already saw guys like Ryan Meehan and Timo Vaittinen running and jumping happily off the cliff without any worries…

img_20161212_145129

We were honored to – despite the short time in the coutry – be invited to independence day reception to Finland´s ambassador´s residence. I have to say that having met two great ambassadors – Harri Kämäräinen in Iran and Matti Lassila in Lebanon –  they are doing amazing job representing our country. These guys have learnt the local language to the fluent level and doing their job with great professionalism. Diplomacy is the most important part of international official communication and I hope it won´t be ever replaced By military actions.

These times, it is also highly  important to notice, that not only threats come from abroad but our own thinking and hatred domestically. We don´t need hate anymore. We are too good at it. We need compassion and understanding. Everyone of us. We never wanna fight against our own brothers anymore, neither in Finland nor Lebanon – we both have experienced bloody civil war. We should always remember that as a reminder in our actions, even how small it may sound – like comment in social media or sharing hostile comments of different people – for example about different political, social status, ethnic, religious, gender or opinnion groups. We are one, we are Finns, Europeans, citizens of the world. The same goes for anyone, everywhere. Being proud of our homeland is great. I´m. But I have done nothing for that. I have been born, and that´s what I am grateful for my mom. I honor so much my own grandparents, who have fought for our independency. Still, I can´t look down Lebanese old people, doing the same for them. Enough of wars. Enough of guns. If you can build co-operation and trust in your own society, it is the best way to create stable future. Tough times are coming, cowards choose hatred, brave men and women love.

If I would act in a hostile way in my profession, favoring one player instead of someone else, based on where he is from, I would make myself as a fucking joke. That´s how it is. Do you wanna be a fucking joke? I love finnish volleyball community so much, but there are some gaaddamn funny guys in Brazil, Iran, USA, Lebanon, Czech, Serbia, Japan, Puerto Rico also! We should be proud of our sport community of the world. If countries can´t handle different people, let them come to watch our games and matches. We can cope with differences, actually there is none. We don´t even think about that. We just play. There is ball flying, it is not about who touches it – it is about how. How powerfully, how accurately. We can create something nice out of this. To be an example for the rest of the world.#letskeeptheballflying

Peace and out!

img_20161212_163907

Some good versions of that sky, which is blue as our country, but still same for all the other countries as well. And even greater version from Finnish band. 😉

I´m a free player and ready to go.

-K

Muista itsesi!

Tämän blogin lopussa paljastan tarkimmin varjelluimman salaisuuteni. Tarjoan kahvit jos luet alusta loppuun, etkä scrollaa heti suoraan alas. Kuka malttaa?

Alkuun tehdään seuraavasti: Minulla on kasa tsekkiläisiä lukijoita odottamassa tätä postausta, mutta en jaksa uskoa, että he jaksavat käyttää kääntäjää. Joten heitän tähän nyt feikiksi pari sanaa alkuun Tsekeistä ja muutama puolihuolimaton turistikuva, ja mennään sitten itse asiaan.

Tsekeissä kausi päättyi puolivälieriin hallitsevaa mestaria Dukla Libereciä vastaan otteluin 4-0. Viimeisellä runkosarjakierroksella olimme kiinni viidennessä paikassa, mutta 2-3 vierastappio suisti meidät seitsemänneksi tasapisteillä, mutta eräpisteiden turvin. Oppina olkoon se, että kauden jokainen piste ja pallo on tärkeä. Toinen oppi olkoon se, että paineiden hetkillä heikkoudet tulevat esille ja vahvuudet vahvistuvat, sekä joukkue- että yksilötasolla.

Sitten esittelen pari kuvaa, jotka ovat Prahasta ja Wienistä, joissa vierailin kauden päättymisen jälkeen.

Kauden päättymisen jälkeen käytiin melko syvissä vesissä.

WP_20160329_13_42_56_Pro

Mutta lopulta löysimme jotakin kaunista Wienin perhosmuseosta.

WP_20160329_13_34_25_Pro

Tämä oli jotakuinkin ihan perusrakennus Wienissä.

WP_20160327_16_51_39_Pro

Kevät oli myös tuloillaan.

WP_20160328_18_12_54_Pro

Jotku paikalliset pojat ja tytöt soitti myös musaa tässä kadunkulmassa.

WP_20160327_21_14_30_Pro

Ja täällä taas oli niinku operettia. Siellä niinku jengi hillu lavalla ja lauloi ja näytteli orkesterin tahtiin humoristisen vakavasti. (Alkaako tässä olemaan jo taidekriitikon vikaa?)

WP_20160328_18_58_12_Pro

Prahasta löytyi John Lennonille omistettu seinä, jossa oli kyllä todella chilli meno. Hyvä trubaduuri veti Beatlesii ja porukka maalaili seinää lisää.

WP_20160325_11_54_57_Pro

Tsekki on kymmenien linnojen maa. Löysin Karlsteinin linnan vierestä sen kukkulan, josta Gandalf hyökkäys aamun koitteessa örkkien kimppuun.-Tuolta ne tuli.

WP_20160324_15_13_17_Pro

Nyt on tsekkiläiset harhautettu luulemaan, että kirjoitan heistä, joten mennään asiaan.

”There is never a better measure of what a person is than what he does when he´s absolutely free to choose.”

Tämä William M. Bulgerin laini on minusta melko osuva. Olen aina pitänyt itseäni urheilijana, tai sanotaanko tarkemmin palloilijana. Lapsuudenkotini sijaitsee noin 5 kilometriä lähimmästä taajamasta keskelle maaseutua, joten pääsyä kavereiden luokse ala-aste-aikoina iltapäivisin ja iltaisin ei juurikaan ollut, jolloin yksi lähimmistä ystävistäni oli pallo. Se oli alkuun pesäpallo. Otin käsittämättömän määrän pesäpallolyöntejä omasta lukkaroinnistani ikävuosien 5-12 välillä. Olin hidas, voimaton ja heittokädetön, joten minusta ei ollut iloa etenijänä eikä voimalyöjänä, mutta osuin palloon. Yhä tänä päivänä voin mennä lyömään pesistä ja väitän hetken lämmiteltyäni osuvani suhteellisen keskelle palloa. Muistan, kun loistin talvikauden ensimmäisissä hallitreeneissä Jaakkolan jäähallissa osumatarkkuudellani, koska monet muut tarvitsivat viikkojen lyöntimäärät ennen tuntuman saavuttamista. Minä olin ottanut jossain määrin tunnit täyteen jo nuorempana (vain siis osumatarkkuuden osalta, monissa muissa ominaisuuksissa jäin siis pahasti jalkoihin).

Päiväkohtainen aikatauluni oli lapsuudessa suunnilleen seuraava: tulin pyörällä koulusta, söin kaikkein kielletyintä välipalaa rakkaan isosiskoni kanssa (voita ja sokeria) ja sen jälkeen saatoin tehdä läksyt heti – tai vasta juuri ennen nukkumaanmenoa (mutta joka tapauksessa tein aina, olin hyvin tunnollinen -, jonka jälkeen menin ulos ja uppoudun maailmaani pallon kanssa. Metodini oli hyvin yksinkertainen: kuvittelin itseni pelaamaan pesäpallon SM-finaalissa ja tein taituruudesta taidetta. Jos lyöntini onnistui, se oli itsestäänselvyys. Jos se epäonnistui, kuvittelin sen sopivan siihen pelitilanteeseen täydellisesti ja pystyin hämmästyttämään sellaisilla tempuilla, joita muut eivät olleet koskaan nähneet. Muistin ulkoa -95 Oulun Lippo – Sotkamon Jymy eeppisen finaalisarjan molempien joukkueiden lyöntijärjestyksen ja vuorotellen matkin pelaajien eri lyöntisuoritukset. Vedin Keräsen pomput, Vuorisen Jannen lyhyet ja Kytösalmen leikkurit vaihtaen jopa Rikun kohdalla vasurin puolelle. Pelasin koko ajan unelmaotteluani, jossa tein yhä uskomattomampia suorituksia. Tämän mielikuvitusmaailmani rikkoi ainoastaan äitini yhä tiukentuva vaatimus syömään tulosta, ”sitä paitsi eihän siellä edes enää näe mitään, nyt heti sisälle!”Kyllä, olin ollut ulkona pallon kanssa koulun lopusta pimeän tuloon. En edes tiennyt ”harjoitelleeni”. Vasta aikuisiällä olen ihmetellyt tuntimääriäni, joita nykyään niin kovasti kuulee tutkijoiden suusta. Minulla vain oli hauskaa. Se oli minun play stationini. Ehkä tästä syystä, että jouduin kuvittelemaan pelikaverini ja pelitilanteet yksinäisessä pihaharjoittelussani, aloin huomata myös oikeissa junioripeleissä, että muistan todella hyvin eri vastustajien aikaisemmat ratkaisut eri tilanteissa. Tämä yhdistettynä siihen, että matkin huippuja ja imin heiltä kaiken mahdollisen, minulle alkoi kehittyä jonkinlainen pelinlukemisen taito. Tapitin suosikkini Heikki ”Mäihä” Reunasen suorituksia LP:n valkovihreiden siepparina kuin liikuntahallin vahtimestari hallivuoron päättävää viisarinlyöntiä. Näin miten peliä johdettiin ja tilanteita ennakoitiin. Olin täydellisen uppoutunut palloilun maailmaan. Mikään muu ei juuri kiinnostanut: sain rauhan ja levollisuuden sisimmässäni, kun pääsin yksin pihalle pallon kanssa. Se oli minun maailmani.

Lentopallon aloitin myös pesäpallon kanssa rinnakkain joukkueessa 7-vuotiaana. Kotiharjoitukseni keskittyivät kuitenkin ensimmäisen 5-vuotisjakson pesäpalloon, koska nähdäkseni lentopallon kaltaista ultimaattista joukkuepeliä ei pystynyt yksin harjoittelemaan. Pesäpallon lyönti omasta heitosta ja jalkapallo olivat sen sijaan paljon enemmän järkeenkäyvempiä. Olinkin noin kymmenen ikävuoden tienoilla varmasti taitavampi jaloillani kuin käsilläni. En ole pelannut jalkapalloa koskaan virallisessa joukkueessa, mutta kun tämän kauden lentopallon ammattilaisjoukkueessani Tsekissä erään palauttavan harjoituksen teemana oli jalkapallopomputtelu (edellinen pomputtelumäärä piti aina ylittää ja jos ei pystynyt, niin tippui pois), niin oli kyllä selvää, että suomalainen jäi voittajana jäljelle. Toki näiden pesä- ja jalkapallon pallonhallintataitojen oheen on heti tunnustettava, että muilla osa-alueilla jäin muista joukkueideni pelaajista jälkeen. Esimerkiksi lentopallon puolelta on mainittava ”suhteellisen” läheinen melko samoja elämänpolkuja tallannut Taneli ”Chir Chir” Nieminen, joka minun ottaessa pallokosketuksia, oli taajamassa asuessaan ehkä enemmän rajoitettu piha-alueen suhteen, mutta sitäkin enemmän läsnä yleisurheilukentän loikka- ja juoksukilvoitteluissa. Yksi kuukausi, kesä tai vuosi ei tee vielä mitään, mutta kymmenen vuoden päivittäisen tekemisen jälkeen on hyvin selvää, kumpi alkaa passariksi ja kumpi pystyy hyppäämään.

Murrosiän aikoihin minulle alkoi valkenemaan, että taitavana ja muita alueen poikia ehkä aavistuksen pidemmäksi venähtäneenä, minulla saattaisi olla enemmän tulevaisuutta lentopalloilijana kuin pesäpalloilijana. Myös kotiharjoitteluni oli muuttunut, kun olin niin innostunut lentopallosta, että päätin harjoitella sitä oli siinä järkeä tai ei, tavalla tai toisella. Ensin löin palloa autotallin ovea lentopallokenttänä pitäessäni, mutta ajan kuluessa koin, että oli helvetin tylsää vain hakata aivottomana palloa kovaa (rakkaita terveisiä kaikille hakkureille). Seuraavaksi innostuin mitä ihmeellisimmistä käännöistä ranteella rajalle ja viistoon niin paljon vartalonsuunnan vastaisesti kuin vain nivelet antoivat myöden – (Ville Kallisen mukaan) palloa leikkaamalla pystyi yllättämään kuvitellun vastustajan. Halusin enemmän haasteita. Halusin vaikuttaa peliin enemmän. Pallon nostaminen ja hyökkäysten päättäminen oli sen verran simppeliä puuhaa, että löysin itseni harjoittelemasta yhä useammin ja useammin hyökkäyspelin yllätyksellistä rakentamista, eli passaamista. Ja sitten sitä mentiin.

Ehkä noin 13-14 ikävuoden tienoilla aloitin tämän maanisen passaamisen. Pyysin isääni hitsaamaan itseäni päin viistosti auki olevan koripallokorin ja naulasin sen siihen saman vihreän 5 sentin paksuisen autotallin puuoven yläpuolelle, jonka olin varmaankin sadoilla tuhansilla pesäpallolyönneillä osin rummuttanut säleiksi. Pelasin vain lähinnä olympiafinaaleja, ja voitin aina. Kuvitelmissani jokainen kosketus oli kultainen (ensimmäinen lentopallon ”heikkireunanen” eli idoli taisi olla Utulan Kalle, jonka sormilyönnin jälkeen pallo ei pyörinyt yhtään) ja loi täydellisen tilanteen hyökkääjälle ratkaista ottelu. Pelasin kaikenlaisia erilaisia tilanteita, lyhyitä ja pitkiä matkoja, suoraan, kyljittäin, taaksepäin, yhdellä kädellä ja kaukaa hihalla. Saatoin tehdä niin, että pidin silmät kiinni, heitin pallon korkealle ilmaan, avasin silmät, havainnoin, juoksin pallon alle ja passasin kohtalaista kiilaa hyppypassilla sukkaan. Alkuun tuli varmasti virheitä, mutta nekin olivat mielikuvituksessani juonikkaita oivalluksia, joissa lyöjät olivat tietysti mukana ja vastustajaa aina vietiin. Vuosien saatossa (aikamääreet eivät todellakaan ole liioittelua) pallo alkoi tottelemaan yhä paremmin, ja lopulta ollaan päädytty jopa siihen pisteeseen, että yhä näinäkin päivinä, hallilla treenejä odotellessani tai niiden päättymisen jälkeen, saatan tehdä saman passiharjoituksen, jossa heitän pallon korkealle kierteisenä ilmaan ja passaan siitä nopean laitapassin neloseen. Tuo harjoitus saa läheisimmät pelikaverini repeämään yhä uudestaan ja uudestaan, koska se on jo jopa naurettavan ominainen osa minua. Läppä kelpaa kyllä hyvin myös itselleni. 😀

Jos löin pesäpalloa satoja tuhansia kertoja, niin lentopallon passaamistoistot menevät tästä hulppeasti yli. Matkalle ovat osuneet myös kansainvälisen lentopallon virstanpylväät, kuten Jugoslavian olympiavoitto vuonna 2000 ja satumainen Brasilian olympiakulta vuonna 2004, jotka katsoin niin monta kertaa, että VHS luovutti ennen minua. Pystyn tänäkin päivänä luettelemaan ainakin 30 pallorallia tuosta Italia-Brasilia finaalista. Ulkomuistista voin esimerkiksi kertoa, että pelin brassien ensimmäinen sideout oli Ricardon nelospaikan passi Dantelle, joka lyö torjunnan käsien hipaisun kautta 1/6 -väliin pisteeksi, jonka jälkeen Dante näyttää käsimerkillä Ricardolle, että passi oli juuri sellainen, kuin hän haluaa. Joku voi tarkistaa. 🙂 Muistan myös, että samoissa kisoissa kyti USA:n tuleva nousu vuoden 2008 olympiakultaan, kun Doug Beal loi systeemiään ottelu ottelulta. Välierässä brasseja vastaan USA oli voimaton ja Beal sanoi passari Ballille aikalisällä kultaiset sanat ”The biggest victory in volleyball – normal sideout.”

Suomalaisilta passarivelhoilta ei myöskään matkimisessa vältytty, Petteri Laurila, Sami Juvonen ja Harri Vänni tuli käytyä läpi. Nicola Grbicin nelospaikan passi ja Ricardon huikeat rytmitykset olivat kuitenkin suurimmat ihastelun kohteet. Olin täysin rakastunut lajiin. Tuo rakkaus ei ole koskaan sammunut. Voitin niin monta olympiakultaa kotipihallani, ettei mikään palkintokaappi niille riittäisi. Olen joskus pohtinut tuon määrällisesti täysin poskettoman passiharjoittelun – jota tein myös talvisin hanskoilla tai ilman riippuen pakkasesta – antia omaan nykyiseen passipeliini. Varovaisimman arvion mukaan voin sanoa ainakin sen, että minulle erittäin harvoin vihelletään käsittelyvirhettä, vaikka pallo tulisi kierteisenä LUMO-hallin katosta. Kritiikkinä sanottakoon se, että harjoittelemani pallo oli itse heittämäni ja se tuli suurimman osan ajasta ylhäältä alas, eli tulokulma oli vähän väärä, kun usein nosto tulee jonkinlaisena parabelina vasemmalta puolelta. Sellaista motorista ohjelmaa, jossa heitän itse pallon ja passaan sen, ei tietysti lentopallossa voi pelissä käyttää, mutta ompahan ainakin olennaisia osia siitä. En osaa sanoa suoraan hyötyä passaamistyyliini, mutta ainakin noiden vuosien jälkeen voin sanoa, että pallo on ystäväni ja pystyn useimmiten käsittelemään sitä haluamallani tavalla. Sen mitä harjoittelun tehottomuudessa hävisin, sen määrässä pystyin osittain kompensoimaan.

Oli minulla myös onneksi sisaruksia, joiden kanssa pystyin pelaamaan kotona futista ja säbää. Kaarlon kanssa potkaistiin joskus KASIMIRIA pallolla vahingossa päähän, kun oltiin ensin suostuttu ottamaan se mukaan peliin vain sillä ehdolla, että se menisi maaliin. Kun hän tippui pallon voimasta maahan ja aloitti itkun lähtiessään äidin luo sisälle (KASIMIR oli meitä muita veljiä selvästi nuorempi), huusimme hänelle niin kauan erinäisiä solvauksia pehmeydestä, että hän puolimatkassa kääntyi aina takaisin ja jatkoimme peliä. Kaarlo onkin aina sanonut, että KASIMIRIN ennakkoluulottomuus ja loputon taistelutahto juontaa juurensa noista ajoista. Joku psykologi voisi tehdä tästä tutkimuksen, että kuinka lähellä psyyken hajottamisen rajoja oltiin. Mutta onneksi hän kesti tuon kaiken ja toki sai varmasti rakkautta myös osakseen, olkoonkin, että meillä oli kohtalaisen twisted tapa osoittaa se. ”Kassu” kyllä veti lapsuudessaan kahden isoveljen hiillostuksessa sellaisen henkisen mankelin läpi, että lentopalloyleisö voi vielä tulevaisuudessa KASIMIRIN irti päästessään nähdä leijonan kaltaista taistelua. En pysty sanomaan mitään muuta kuin sen, että hänellä on todella iso pelaajan sydän, ja häntä kohtaan tunnen aina syvää lämpöä, joka ei milloinkaan tule muuttumaan. (Vielä kun olisi saanut edes puolet Kaarlon pelisilmästä, sanoisi Lähteenmäen Matti. 😉

Lupaan, että tästä ei tule elämänkertaa, mutta pointtia lähestyessäni, edetään vielä kronologisesti sen verran, että vasta kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla aloin ymmärtää, että maailmassa on jotakin muutakin kuin harjoittelu omalla ajalla pallon kanssa. Aikuisjoukkueissani olin lähinnä mukana nauraja ja ryhmän jäsen, johtuen lähinnä siitä, että olin 16-vuotiaasta 26-ikävuoteen asti Jankon/Hurrikaanin eli Loimaalaisen miesten ykkösjoukkueen mukana, eli ensimmäisen viiden vuoden ajan lähes kaikki pelikaverit olivat minua vanhempia. Pidin hommasta paljon ja opin valtavasti kokeneilta pelaajiltamme. Vanhemmasta ikäpolvesta mainittakoon etunenässä taitopelaajat Jukka Koivula, Mikko Tabermann ja Mikko Lintula. Nuorempi aalto koostui kaikenmaailman Vehviläisistä, Värjösistä ja Uusitaloista. Tämä jengi oli todella läheinen osa nuoruuttani. En voi muuta kuin syyttää ja kiittää heitä. 🙂

Above all the things: always remember to be yourself. Näin yleensä tiivistyy parhaimmatkin elämänhallintaoppaat tai mitkälie. Ollessani nuorena pelaajana vanhempien pelaajien messissä, jolloin olen luonnollisesti mennyt alkuun varovaisesti porukan mukana ja vähitellen ottanut roolia vasta kasvaessani, vaikka olen hyvin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Meidän pelibussi ei ollut se, jossa luettiin kokeisiin. Siellä oli hyviä jätkiä.

Jonkinlaista kasvua sisäänpäin on ehkä viimeisinä vuosina tapahtunut – on muuten mielenkiintoinen retki minuuteen varmasti jokaisella, kun hetken malttaa hengähtää – jolloin pystyy tunnustamaan itsensä, omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ja näin ehkä olemaan enemmän oma itsensä. Olen huomannut lukevani yhä enemmän (vrt. blogin alun lainaus) yhteiskunnallisia, psykologisia ja filosofisia tekstejä ihan vapaaehtoisesti vapaa-ajallani. Toki valmennus-, johtamis- ja lentopallo-aiheet menevät edelleen mielenkiinnon kärjessä. Olen myös ymmärtänyt, että on ihan ok, että jonkun kaverin kanssa puhun politiikkaa ja jonkun kanssa juon kaljaa, ja jonkun kanssa teen molempia. Olen kulkenut niin pitkän polun pallon kanssa, että onneksi on myös kaltaisiani hulluja, joiden kanssa pystyn jauhamaan korkeatasoisesti tai ainakin syvästi lajista.  Ihmiset ovat erilaisia ja erilaisia ihmisiä tuntemalla voin saada näkemyksiä elämän eri alueilta. Viimeisin minulle avattu uusi alue on valmentamisen psykologia (Kiitos Wienin maestrolle!) ja taidemaailma.

Pääsin elämässäni yli kolmenkymmenen ikävuoden, ennen kuin minulle kerrottiin taiteen pääpiirteittäinen historia niin, että se alkoi minua jopa vähän kiinnostamaan. Tai ainakin voin näyttää mietteliäältä ohikulkijoille, vaikka päässäni jyskyttäisi vain se, että joisinko seuraavaksi vihreää teetä vai kahvia.

IMG-20160409-WA0003

Tähänastisen kirjoituksen tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka olennainen osa pallo on ollut elämääni ja varmasti tulee myös olemaan. Hetki sitten kuitenkin kerroin, että olen viime vuosina pystynyt myöntämään itselleni, että toden totta nautin politiikan seuraamisesta, erilaisista taidemuodoista ja syvällisistä keskusteluista. Minussa asuu monia eri tasoja ja ulottuvuuksia. Seuraavassa yritän mennä hieman syvemmälle. Tämä kirjoitus on varmasti eniten suunnattu itselleni ja tämän julkaisemista olen pantannut jo monia kuukausia. Kulkekoon tarinan mukana se jota kiinnostaa. Ja jos puhelen lähinnä yksikseni, on sekin täysin ok. Seuraavat kappaleet on kirjoitettu tuntumalla hetken mielenjohteesta ja vaikka siinä sekoitetaan vakavuutta, ironiaa ja sarkasmia sellaisella kauhalla etten itsekään pysy perässä, annetaan tekstin silti olla korjaamattomana. Olkoon tämä pieni hyppy itseanalyysin puolelle.

Jumalaisen paljon olen oppinut omalta sankariltani, isältäni, tuolta periksiantamattomuuden ja sitkeyden perikuvalta, mutta viime vuosina esiin on noussut myös mutsin lifecoach -hömpötykset, joille ylivertaisen ylimielisyyteni verhossa en tietenkään alussa antanut niin sanotusti siiman siimaa, vaan kuittasin kaiken mielenkiintoiseksi yhdistelmäksi rahastuspaskaa ja suurensuurta kusetusta. Kun sitten maltoin käydä muutamat alun vastentahtoiset keskustelut, aloin ehkä salaa vähän lukea mitä esimerkiksi se sana ”enneagrammi” tarkoittaa yms. Koska sen verran ranskalaisuutta minussakin asuu, ettei milloinkaan tule mieleen myöntää virhettä, vaan posottaa paljon mieluummin ylpeytensä kanssa vaikka hamaan päätyyn asti, tällä ”typeräähän tämä on, mutta säälistä voin vähän tutustua näiden raukkojen kirjoituksiin” -taktiikalla sitten olen vetänyt jo aika pitkän aikaa ja kummallisen mielenkiintoiseksi olen tuon roskan todennut. Esimerkiksi sellaiset pikku asiat, jotka saattaisivat tällä metodilla aueta, ovat mm. oman itsensä tunteminen, toisten ymmärtäminen ja sitä kautta paljon levollisemman oman olon saaminen sekä huikeasti parantuneet mahdollisuudet ymmärtää toista (esim. valmennettavaa, kanssa pelaajaa, ystävää, kumppania tai ketä tahansa) hänen omista lähtökohdistaan käsin. Kuulostaahan tämä paskalta, eikö? Olen samaa mieltä.

Omasta itsestä on tietysti hyvä aloittaa – ja miksi en aloittaisi, näinä itsekkyyden riemuaikoina. Tähän astisen analyysini perusteella, näyttää varovaisesti siltä, että minussa asuu jonkinlainen asiantuntija, joka on hyvin sosiaalinen, haluaa johtaa ja joka nauttii lokeroimattomuudesta ja siitä, että tuntee itsensä ja oman elämänsä mielenkiintoiseksi. Tässä pahin ja paras tähänastinen maalailuni. Yksi kenties isoin yksittäinen sisäinen ääneni sanoo, että minun on yllätettävä positiivisesti. Haluan yllättää ja antaa enemmän kuin minulta odotetaan, läheisille, kaikille. Haluan yllättää positiivisesti kaikkialla muualla paitsi doping-testissä. Toki tähän voisi uskaltaa lisätä itseriittoisen, jopa aavistuksen narsistisen urheilijapersoonan, joka vaeltaa vankkumattomalla itseluottamuksella sumun kuin sumun läpi uskoen lapsenomaisesti omaan ehtymättömään kehityspotentiaaliinsa, parhaaseen versioon minusta itsestäni sekä urheilijana että ihmisenä.

Olen myös suuri humanisti, joka, totta kai, opiskelee luonnontieteitä erittäin sujuvasti etenevin opiskeluin naurettavan hyvillä arvosanoilla. Olen kyllä pirun kiinnostunut ihmisestä, siitä miten me toimimme esimerkiksi paineen alla, vaikkapa urheilun kriittisimmillä hetkillä – jos urheilussa ylipäänsä sellaisia voidaan sanoa olevan (harvemmin hengen lähdöstä kysymys) – tai että missä ihmeessä meidän rajat oikeastaan menevätkään? Tykkään inhimillisyydestä, siitä, että voimme olla ylivertaisen laiskoja saamattomia paskiaisia, mutta taas toisaalta niin halutessamme venyä aivan käsittämättömiin, jopa tämän hetkisen ymmärryksemme ulottumattomiin meneviin tekoihin. Eikö tämä erota meitä jo hieman muista lajeista, ettemme vain tyydytä halujamme ja elä hetkessä onnellisina, vaan voimme myös etsiä merkityksiä tai vaikkapa ihan toteuttaa jonkinlaisen elämäntehtävän? Not only as a taker, but mainly as a giver, right? Näinhän se meni? Eli ettei eleskellä vain itselle, vaan ennen kaikkea muille. Mitä minulla on annettavana tälle onnettomalle maailmalle, jotta se voisi kenties olla hitusen parempi paikka lähdettyäni? Vastaapa tuohon omassa hiljaisuudessasi, niin jo alkaa iso hyrrä pyöriä.

Niukkasanainen kuin olen, koko tämän alun yritin siis sanoa omasta asiantuntijuustaipumuksestani seuraavaa: alitajuntani varmasti huutaa minulle: tykkään päteä, kuunnelkaa siis tarkasti minua. Minä en tuputa lähimpiä ystäviäni lukuunottamatta tietojani kenellekään, mutta kysyttäessä vastaan briljantisti.

Tämä itseanalyysi varmasti muokkautuu vuosien saatossa, mutta se, että pystyy tunnistamaan jotakin itsestään, saattaa toivottavasti olla jonkinlaisen viisauden alku. Se nähdään. Päästänkö teidät vielä pälkähästä? En tietenkään. Haluan viritellä tähän vielä jotakin matkan varrella oppimaani, jotka liittyvät läheisesti urheiluun ja elämään, ehkä jopa blogini teeman mukaisesti.

Kasaan tähän nyt parhaaksi näkemälläni tavalla jonkinlaisena prioriteettilistana tähänastisen oppipolkuni tässä urheilun ja lentopallon maailmassa, ja olen hyvin kiitollinen, jos teistä mahdollisista lukijoista yksikin saisi tästä jotakin irti. Ajatukset ovat tietysti muilta kaapattuja, vääristeltyjä, muunneltuja ja varastettuja, eli samaan tyyliin tehty kuin maailman parhaat musiikkikappaleetkin.
Tämä tärkeyslista -tyyli tulee siitä, että tuskin mihinkään muuhun voimme luottaa yhtä sokeasti, kuin ihmisen laiskuuteen, varsinkin näin heavy-some aikaan, joten tämä mahdollistaa myös niiden kiireisien lukuhetket, joilla ei ole jostain käsittämättömästä syystä aikaa lukea muuta kuin pihvi.

Uskaltaisin sanoa näin, että mikäli näitä harhaisia suuntaviivoja noudattaa, pääsee ainakin johonkin metsään. Se onko se oikea, siitä en osaa sanoa mitään. Jos koet tarvetta kehittyä urheilussa tai vaikkapa pikkuriikkisen myös ihmisenä, yritä puristaa tästä jotakin itsellesi. Peilaan asiat pääosin lentopallon kautta.

1. Usko itseesi.

Kliseisemmin tuskin voi aloittaa. Joten jatkan vielä kliseisemmin: sellaista elämänpolkua tuskin onkaan, joka ei sisältäisi pettymyksiä, jotka ovat oikeinkäsiteltyinä äärimmäisen hedelmällisiä. Olen kuullut, että suuren maailman jalkapalloagentit, jotka yrittävät naarata lapsitähtiä eri maailman kolkista isoille mahtiseuroille –  joka tietenkin toimintana on etiikaltaan sitä terävintä huippua – ovat hyvin epäileväisiä, jos pelaajanalulla ei ole takanaan pettymyksiä. Loukkaantumaton, aina vastuuta saanut hyvän perheen unelmakasvatti on hyvin vaarallinen riskisijoitus seuralle joutuessaan käsittelemään ensimmäisen ison vastoinkäymisen Real Madridissa 22-vuotiaana kuin pelipaikkaa avauksessa ei tullutkaan. Iso investointi voi mennä hukkaan, jos tuolloin vasta aletaan katsomaan, löytyykö voimaa nousta ja jatkaa matkaa. Sen sijaan ensirakkauden musertama, polvensa telonut, vaihtopenkillä istunut, voittomaalihai on huomattavasti turvallisempi ja ehkä myös henkisesti valmiimpi valinta.

Sinua tullaan siis painamaan alaspäin isolla kädellä. Ja varmasti on myös aikoja jolloin taputtelijoita riittää, mutta vilpitön ja ehdoton usko itseesi on paras ja tärkein ominaisuutesi. Uskaltaisiko sitä jopa pohtia sellaista, että jos tätä itseesi uskomisen pohjavirettä jossain nimenomaisessa asiassa ei  ole, kannattaisiko suunnata energiat johonkin muualle, sillä moni voi nostaa kompastuneen ylös tai näyttää oikean tien, mutta kukaan ei voi kantaa sinua maaliin.

Pelottavinta on se fakta, että tämä alaspäin painaminen, sanallinen tai kehonkielellä ja pienilläkin lapsen tunneälyllä tunnistettavilla eleillä hylkiminen ja väheksyminen alkaa jo kouluikäisenä juniorina. Meillä on kaikenlaiset valintaryhmät ja jaottelut jo ties kuinka aikaisin, hommaa tehdään liian vakavasti liian varhain. Toimi omassa roolissasi niin, että ihmisten orastava usko itseensä mieluummin helpottuisi kuin vaikeutuisi.

2. Let the game teach you.

Muistan Bruno Rezenden ensimmäisen maaottelun. Hän pääsi maailmanliigassa kentälle ja hän oli täysin väärässä paikassa. Minua jännitti katsoa ottelua, kun pelkäsin hänen puolestaan. Passit olivat aivan missä sattuu ja oikeastaan ainoastaan takapassi oli sellainen, jonka hän uskalsi passata. Melkein kaikki passit menivätkin sinne, ja jos hän muuta yritti, ei siitä juuri mitään tullut. Kaikki olivat valmiita ristiinnaulitsemaan hänen isänsä, Bernandinho Rezenden, joka oli poikansa valinnut Brasilian maajoukkueeseen ohi niin monien muiden kokeneiden ja tällä hetkellä parempien passareiden. Isä ei kuitenkaan luovuttanut, vaan poika pysyi ryhmässä ja vain pelaava ykköspassari vaihtui. Kun harjoittelee vuosia maailman parhaiden pelaajien kanssa, lopulta nouset heidän tasolleen ja ehkä jopa heidän ylitseen. Näin tapahtui pojalle, Brunolle. Kun tänä päivänä katsoo hänen peliään, enää ei tarvitse jännittää, nyt voi nauttia. Peli, tilanne ja ympäristö opetti Brunon. Harva saa hänen kaltaistaan tilaisuutta, mutta jos pystyt järjestämään edes pelikaverin ja verkon, olet jo pitkällä. Anna pelin opettaa sinua. Ja jos et löydä edes sitä, toivottavasti sinulla on edes pallo. Voin todistaa, että sekin auttaa ainakin vähän.

Tähän samaan ympäristön opettamisen teemaan liittyy nykyaikainen uusin oppimisteoria differentiaalioppimisineen kaikkineen. Kun voit saada oikean tuloksen vain tekemällä oikealla tavalla asian, lopulta löydät sen. Lentopallossa se usein tapahtuu pelaamalla, tai manipuloimalla harjoitteen pelinkaltaiseksi, jossa esim. passin on oltava riittävän nopea, tarkka ja neutraalista asennosta lähtevä, että hyökkääjä pystyy lyömään pallon kenttään ilman torjunnan ehtimistä estää sitä. Tai vastaanottajan on tajuttava käyttää kulmaa kovien hyppyleijojen edessä, koska muuten hän ei voi ikinä urakasta pitkästä juoksussa selvitä.

Huipulla olemisen vaatimusten antaessa opettaa sinua, löydät lopulta oikean tien. Myös valmennus voi lähteä ketterästi toteuttamaan tätä. Marko Malvelan ajatuksena on huippujen tutkiminen, lähellä huippua toimiminen, harjoittelu huippunopeuksilla, kisanomaisesti. Kokeiltava mikä toimii, muunneltava ja testattava eri juttuja. Huonot keinot valikoituvat väkisin pois. Anna pelin ja ympäristön opettaa sinua.

3. Ole valmis tekemään muutoksia

Einstein sanoi, että jos samaa tekemällä toivot saavasi eri lopputuloksen, olet hullu.

4. Löydä taitoja, ydinkohdittain

Vaikka kuinka haluaisit, et pysty hallitsemaan montaa teknistä ohjetta kerralla. On enemmänkin parempi löytää taitoja, kuin pyrkiä rakentamaan jotakin suljettua yksityiskohtaista suoritusta, jota ei pelitilanteessa ole olemassakaan. Monesti metaforat ja mielikuvat ohjaavat sinua paremmin kuin tekniset litaniat. Litmanen ei ottanut Lahden suurhallissa toistoja seinäsyötöstä perifeeristä katsetta hyväksikäyttäen, vaan hän ”oli yhden askeleen vastustajaa edellä”.

5. Balance between learning and competing

Tämä pätee sekä valmentajiin että pelaajiin. Pelaajien on maltettava tehdä virheitä uutta oppiessaan eikä kilpailtava koko aikaa. Valmentajien on annettava näiden virheiden tapahtua. Kilpailla harvoin unohdamme, mutta sekin on totta vie tärkeää.

6. Behave, respect and never underestimate

Erota urheilullinen menestys ihmisenä menestymisestä, olet
esim. voiton tai tappion jälkeen sama ihminen. ”Play when we have a training or game, not before or after.” -Alpo Suhonen.

Lupasin paljastuksen loppuun.

Tässä se tulee tarinan muodossa:

Tapasin Lennonin muurilla tytön, jonka pakotin ottaan selfien kanssani.

IMG-20160409-WA0005

Sitten ylipuhuin tytön matkaani, ainoastaan näyttääkseni Prahan satumaisen Old Squaren. (Perillä huokasin helpotuksesta, kun se olikin onneks ihan jees ettei perisyntini ylihehkutus ennalta mennyt täysin vihkoon.)

IMG-20160409-WA0001
Sitten veinkin hänet katsomaan operettia, josta esitin tietäväni kaiken mahdollisen. (Mm. sen, että huhujen mukaan siellä soitetaan musiikkia ja lauletaan samaan aikaan. Tein siis kaikkeni tehdäkseni vaikutuksen.)

IMG-20160409-WA0008

Tämän jälkeen illallistettiin kiviseinän vieressä, josta hänen oli vaikea päästä karkuun, ainakaan seinän läpi. Sitten oikealla puolella näkyy, kun vein taktisesti hänet vielä iltakävelylle kylmällä kelillä, jotta hänen oli pakko tulla lähelleni lämmittelemään.

Sitten oltiinkin jo naimisissa. Jee. Täydellinen rikos.

IMG-20160409-WA0007

Kiitos blogin lukijoille! Olen tarkoituksellakin ollut haastava kirjoittaja, koska en halua olla teille liian helppo, vaan koettelen ja tylsistytän, vain jotta voin kenties hetkeksi loistaa. Kiitos kärsivällisyydestä ja myötäelämisestä. Palaan blogeihini taas joskus, kun näen aihetta. Lukekaa joskus joku kirja ja kysykää miltä toisesta tuntuu. Nöyrimmät kiitokset!

-K

Pohdintoja ammattilaisurheilusta

”Ensin haluan voittaa mestareiden liigan valmentajana. Sen jälkeen teen jotakin järkevää ja menen kaivamaan kaivoja Afrikkaan.”

Näin omat elämäntavoitteensa puki sanoiksi Jyväskylän yliopiston valmennusopin opiskelijakollegani. Nyttemmin näyttää siltä, ainakin ensimmäinen tavoite on jo kovaa vauhtia teon alla.

Olen viime aikoina katsonut paljon luentoja elämän kokonaisuuden tasolta, ja enenevissä määrin isot linjat kulkevat samoja reittejä; raha ja älykkyys menettävät tutkitusti merkitystään tietyn kynnyksen jälkeen, onnellisuus ja halujen tyydytys on lopulta tyhjää, intohimon ja järkevyyden väliltä pitäisi valita ensin mainittu – toisin sanoen merkityksellinen elämä on lopulta se korkein tavoite. Tähän päästään käsiksi vastaamalla kysymyksiin: Mitä minä voin tarjota muille? Mitä minulla on annettavana?

Tämä sama tematiikkaa palautuu mikrotasolla myös ammattilaisurheiluun, kun ihmisiä liikkuu monesti kauden mittaisilla sopimuksilla suuntaan jos toiseen. Keikkatyöläisen palkkaamisen sijaan ainakin emotionaalisesti älykäs seurajohtaja tai valmentaja pysähtynee enemmin tai myöhemmin miettimään: mikä tässä on lopulta homman juju?

Miksi me tätä sirkusta pyöritämme, olisiko meillä edellytyksiä luoda jotakin pysyvää, kenties jopa arvokasta, merkityksellistä?

WP_20160304_16_48_18_Pro

Hakiessamme urheiluun perimmäistä oikeutusta, on otettava iso kiikari käyttöön. Utilitaristinen katsomus tarkoittaa, että se teko on parasta, missä saadaan mahdollisimman isolle joukolle eniten hyvää. Onko siis oikein olla menemättä heti suoraan Afrikkaan tekemään hyväntekeväisyystyötä, ja haluta voittaa ensin mestareiden liiga?

Myös urheilu tulee joutumaan jossain vaiheessa saman tehostamisajattelun kohteeksi, kuin nyt vaikkapa koulutus Suomessa. Miten voimme perustella pallonpyörittelymme?

Urheilu on kenties vanhempaa perua kuin sivilisaatiot. Kisailuja, erilaisia pelejä ja leikkejä on varmasti ollut jo ensimmäisillä ihmisorangeilla (Kerma!). On valtavan hienoa, että meillä on lääkäreitä, jotka pitävät meidät hengissä melko hyvin vaikka onnistuisimme sössimään vähimmäistavoitteenkin, eli suhteellisen terveelliset elämäntavat. Ainahan silti sanotaan, että on mielekästä elää kokemusrikas ja värikäs elämä, joten tähän ajatukseen on jo huomattavasti helpompi juurruttaa sellaisia asioita kuin kulttuuri, taide, tunteet, elämykset, kokemukset, urheilu ja viihde. On yksinomaan hyvä, että meillä on vielä nykypäivänä jotakin muutakin kuin materia. Eikä esim. Suomessa urheilu ole vielä (Haltian ja Jalosen opein ehkä tulevaisuudessa) juuri minkäänlainen bisnes, joten kyllä meillä mennään joillakin muilla arvoilla toistaiseksi eteenpäin. Fiksuimmat ihmiset ovat sanoneet, että urheilu luo mahdollisuuden terveelle kilpailullisuudelle, jota ihmisluonne kuitenkin joskus kaipaa.

Olen joskus pitänyt Sarasvuon Jarppia kohtalaisena pellenä, mutta olen kyllä joutunut syömään sanani moneen otteeseen. Nyt viimeisimpänä, hän esitteli TT:n minulle linkkaamassa radiomonologissaan uuden kulman urheilun filosofiaan: Urheilun pitää edelleen olla kilpailua, hauskuutta ja muita tuntemiamme teemoja sisältävää, mutta komein ajatus Jarin puheessa oli Kirsi Hämäläisen mallinnus urheilun eetoksista, jossa arvokkaimmalla urheilua kuvailemalla paikalla seisoi ”virtuoositeetin eetos.” Tätä pitää hieman avata.

Nykyisessä läntisessä elämänmenossa jos joskus, voidaan perustellusti kysyä: entäpä ihanteet? Tarvitsemme tulevaisuudessa kenties vähemmän selfietä, tosi-tv:tä ja turruttavaa viihdettä, ja toivottavasti löydämme elämäämme enemmän ihanteita. Jokainen voi pyrkiä lisäämään päiväänsä yksi sana tai teko kerrallaan pieniä juttuja, jotta elämämme menisi kohti jotakin merkityksellistä, kuten kauneutta, totuutta ja oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä. Olen äärimmäisen kiitollinen Hämäläiselle ja Sarasvuolle, että he muistuttivat miten urheilukin voi olla kaunista, ihanteellista ja merkityksellistä: Me urheilijat voimme hämmästyttää, inspiroida ja osoittaa, että me pystymme lähes mihin tahansa, jos vain keskitymme ja maltamme panostaa johonkin asiaan. Suora lainaus radiomonologista kuului: ”Kun urheilemme virtuoositeetin eetoksen ajamina, haluamme hämmästyttää ja hallita ykstyiskohtia.” Tämä voi inspiroida katsojaa, osallistujaa tai nuorta ehkä ponnistelemaan omassa elämässään hänelle tärkeän teeman äärellä.  Jos löydämme jotakin kaunista toiminnastamme, voimme ehkä inspiroida myös muita näkemään kauneutta heissä itsessään. Mikään ei ole niin hienoa kuin kukoistava ihminen. Olkaamme virtuoosimaisia ja inspiroitukaamme, rakennetaan jotakin upeaa.

Nyt on ihan pakko vähän keventää. Tsekki on jääkiekkomaa. Täällä suunnitellaan Naganon olympialaisten -98 voitosta dokumenttielokuvaa. Nämä röyhistävät edelleen rintaansa tuosta voitosta – ”it was the tournament of the century”. Jengi kertoo, että he muistavat edelleen, kuinka koko Tsekki oli kaduilla juhlimassa. Minua on täällä kutsuttu ”Jari Kurriksi”, mutta porukka kyllä tietää jerelehtiset, sakukoivut ja teemuselänteetkin. Ja sitten…. Tulee kolmen sekunnin hiljainen hetki… Tsekkiläinen rauhoittuu, nostaa katseensa ja iskee silmäänsä: ”mutta teillä ei ole Jagria.”. Kanadalainen keskitorjujamme – joka muuten lyö palloa todella lujasti -, Lucas Van Berkel (laittakaa nimi mieleen lentopalloihmiset) on saanut muutaman kerran kuulla saman kysymyksen: ”Mitä erikoista oli päivässä, jolloin Kanada hävisi Naganon välierän Tsekeille?” -Se oli päivä jolloin Gretzky itki.”

Jagrin merkitystä täällä voisi kuvailla kahdella esimerkillä: ensinnäkin lentopallojoukkueemme pelaajat ovat kertoneet mihin menemme vierasotteluja pelaamaan: Ostravaan, Libereciin, Zliniin ja Jagrin kotikaupunkiin. Niin, ei ole siis Kladnoa, on vain ”Jagrin kotikaupunki.” Toinen juttu mitä pojat kertovat ihan pokerilla on se, että kun Jagr joku päivä palaa lopullisesti Tsekkeihin, niin hän voittaisi presidentinäänestyksen täysin varmasti. ”Olisihan se aika hullua…mutta kyllä mäkin sitä äänestäisin!” 😀 Hyvä Cookie, hieno logiikka!

Ehkä vielä viimeinen anekdootti olkoon se, että Jagr omistaa tsekeissä 2-divarin lätkäjoukkueen. Kun jollakin sulkukaudella Jagr oli käynyt suhimassa pari peliä omassa seurassaan, maan korkeimman sarjatason eli Extraliigan lätkäkatsomot olivat puolityhjiä, ja 2-divarimatsit tupaten täynnä. Pitäisikö tähän käyttää tragikoomista lainiani: sanovat, että täällä suhtaudutaan intohimoisesti jääkiekkoon?

WP_20160301_09_53_24_Pro

Tässä oli vielä pari viikkoa sitten tunnelmakuva kävelyltäni harjoituksiin, nyt pusketaan kuitenkin jo vahvasti kevään auringossa.

Kenties sananen lentopalloa? Tsekeissä pelataan Gala-pallolla. Se imuttaa hypäreissä samaan tyyliin kuin Molten, joten monet vetävätkin hanskaa tyhjäksi niin, että heikompia hirvittää. Gala on tsekkiläinen pallo ja Extraliigan pääsponsori. Alkuun tuo kevyeltä tuntuva junamaisesti etenevä pallo oli erikoinen, mutta käsiä sekin tottelee. Lyönnit ja syötöt lähtevät kyllä hirveän kovaa tuolla pallolla – itse olen tosin lapaa antaessani hivenen ottanut rauhallisemmin, ettei nyt kalliit pallot ihan täysin repeä.

Tämä on vasta toinen vuoteni ulkomailla, mutta tuskin kamalan väärässä olen, jos uskallan vähän avata ammattilaispelaajan kohtelua. Olen itse kokenut, että ammattilaispelaajan voi palkata ja häntä kohdella ainakin kahdella tavalla: hyvin ja huonosti. Jos ammattilaispelaaja hoitaa työnsä ja hänelle maksetaan palkka, kaikki voittavat, eikö? Monesti tällöin peli kulkee ja seura on tyytyväinen? Saavutetaanko tällä ammattimaisuudella paras tulos?

Entä jos ammattilaispelaajille saataisiin luotua tunneside ja merkityksellisyys siihen paikkaan, jossa hän pelaa ja niihin ihmisiin joita hän siellä tapaa?

On vielä kohtuullisen hyvä tilanne, jos pelaaja pelaa ”täysillä”, niin ettei ainakaan kukaan pääse sanomaan mitään. Hän hoitaa oman tonttinsa moitteetta ja vähintään haluaa antaa hyvät näytöt seuraavalle kaudelle ja pelata myös muutama todellinen huippuottelu, jolloin saa hyvät videot ensi kaudelle. Jos hän on saanut kaikki palkkansa, häntä kiinnostaa kotiinmeno suurin piirtein yhtä paljon, kuin voittamalla finaalisarjan venyttäminen viimeiseen otteluun. Tällainen pelaaja on helppo tunnistaa. Hän tuulettaa lähinnä silloin, kun hän itse onnistuu. Ja tämä on siis vielä kohtalainen tilanne, huonompia en halua käydä edes läpi. Miten päästään parempaan suuntaan?

Ideaalitilanteeseen päästäisiin, jos ulkomaalaispelaaja (kuten myös muut pelaajat toivottavasti) välittäisi joukkueestaan, valmentajastaan ja ympäröivällä olevista seuraihmisistä sekä tietysti faneista. Jos pelaajaa kohdellaan hyvin, tuo tunneside ja välittäminen on omiaan kasvamaan. Olen saanut olla hyvin onnekas, kun pelaamissani maissa pelikaupunkini ovat sattuneet olemaan lentopallohulluimmat Gonbad ja Pribram. Meidän fanit matkustaa täällä vierasotteluihin rumpuryhmineen mukaan, ja pitää järjestään kovempaa mökää kuin kotijoukkueen kannattajat. Kun kyselin keskariltamme syksyn peleistä, jolloin en vielä ollut täällä, hän sanoi, että muistaa syksystä lähinnä musertavan vierastappion Prahassa heikolle joukkueelle. Toki pistemenetys oli ollut kova, mutta suurimman loven oli henkisesti kuulemma tehnyt nähdä kaikkien paikalle tulleiden fanien surulliset kasvot yllätystappion jälkeen. ”I felt so bad for them”, kuului luonnehdinta. Ehkä tämmöisessä välittämisessä päästän lähelle aitoa halua pelata joukkuekavereille ja yhteisölle, eikä vain tehdä työtään. Pribramin kannattajat ovat kuuluisia kiitos lauluistaan ottelun jälkeen. Arvostan sitä, että ne tulevat riippumatta ottelun tuloksesta.

WP_20160228_12_49_52_Pro

Tässä tilassa seurajohto halusi luoda omalta osaltaan yhteishenkeä järjestämällä päivänmittaisen yhteistapahtuman, jossa pelaajat, seuratyöntekijät ja yhteistyökumppanit pääsivät tutustumaan toisiinsa ja valmistamaan ja syömään tsekkiläisiä perinneruokia. Lihalta ja oluelta ei päässyt välttymään.

Rohkenen sanoa, että monessa suomalaisessa liigaseurassa varmasti luodaan hyvää kulttuuria ulkomaalaispelaajien henkiseksi sitouttamiseksi. Tuskin tätä koskaan voidaan liikaa tiedostaa. Pelaaja pelaa käsitykseni mukaan hieman eri tavalla, jos häneen luotetaan, hänellä on turvallinen ympäristö, jossa saa huoletta venyä parhaimpaansa, kuin se, että häntä paineistetaan ”ulkomaalaispelaajana”, vaaditaan tuloksia ja johdetaan peloin ja rangaistuksin. Iranissa oli (joukkueen osalta, maana se oli uskomaton) välillä todella tyly meininki ja pelaajia heiteltiin ulos kuin pelinappuloita, kun taas Tsekki on ollut jo tunnelmaltaan lämpimämpi. Pidän joukkuekavereistani todella paljon ja haluan pelata heille.

On kuitenkin huomioitava myös se, että vaikka pelaaja ei olisikaan henkisesti sitoutunut seuraan, hän silti useimmiten hoitaa oman tonttinsa. Tällaisessa tilanteessa omaan pussiin pelaamista voi helpottaa kevään tosipelit. Paine yhdistää. Kun pelaaja huomaa, että omakin juttu toimii aavistuksen paremmin, kuin siellä todella on joku varmistamassa, on ensimmäiset askeleet kohti yhteistyötä otettu.

Näistä paineellisista kevään peleistä puheen ollen, urheilupsykologian professori Juri Haninhan on sanonut, että negatiiviset tunteet mietoina voivat edesauttaa urheilusuoritusta, kuten esim. lievä ärtymys, levottomuus ja näyttämisenhalu. Yhä enemmän olen kuitenkin alkanut fanittaa ajatusta, että ”jos et enää jännitä, et voi enää pelata” olisikin kenties yliampuvaa. Jos todella olet hionut koko kauden taitoja ja kuvioita, tiedät täsmälleen mitä missäkin rotaatiossa on tehtävä, miksi se olisi huono asia, jos jännittämisen sijaan tunnet rauhallisuutta ja luottamusta? LH jakoi tähän liittyvän mielenkiintoisen jutun.

Minulle on ollut mahtava huomata some-ajan hyviä puolia: nykyään on valtavan helppo seurata mitä tahansa suhteellisen tarkasti etänä. Itselleni on ollut melko nautinnollista ja opettavaista, kun Italian A1-lenispelejä muutaman päivän viiveellä on Youtube jo pullollaan ja Laola näyttää Cev:n pelit HD:na.

Lentopallo on parasta, kun sitä pelaa itse. Tätä kaipuuta kuvaili mm. Doug Beal. Omaa kaipuuta pääsen lievittämään jo yöunien jälkeen, sillä huomenna alkaa paras seitsemästä -tyyppinen puolivälieräsarja mestareiden liigaa tänä vuonna pelannutta Dukla Libereciä vastaan. Haaste on hieno ja lähdemme siihen tiedostaen vaatimukset. Meidän on pelattava kauden parasta peliämme.

Palaamisiin.

-K

Paistetta Pribramissa

”Maanantait on vähän vaikeita, kun silloin en ehdi nähdä lapsiani illalla lainkaan.”

Näin minulle sanoi tsekkiläisen lentopallojoukkueeni hieroja, joka raastoi rystysillään auki eemitervaporttimaisia pohkeitani.

Varovaisen kyselyn jälkeen rajallisen englannin kielen saattelemana selvisi seuraavaa: Hierojamme (joka toimii kotipeleissä myös huoltajanamme) on 34-vuotias kansainvälisen tason triathlonisti, ala-asteen opettaja, aviomies, kahden pienen lapsen isä ja siis sivutoiminen hieroja, joka elää seuraavassa spartalaisessa arkirytmissä: Herätys 4.30, aamupala, kaksine treenivaatteineen koululle, koululta lähtö viiden jälkeen ensimmäiseen noin 1-1,5 h harjoitukseen (juoksu tai pyöräily), päälle muutama voimaliike koulun punttisalilla ja sitten töihin. Työpäivän jälkeen lapset hoidosta ja välipalan kautta illan toiseen harjoitukseen, joka on monesti uintia. Tämän jälkeen alkaa hieronnat, jotka onneksi vain maanantaisin vievät enemmän kuin kolme tuntia, koska muina päivinä hän ehtii sitten laittamaan lapsensa nukkumaan.

Hieronnan aikana hän naureskelee ja heittää läppää niin kuin useimmilla hierojilla on tapana. Hän on todella hyvällä tuulella ja kiittelee miten häntä on onnistanut, kun on saanut näin mahtavan ”unelmatyön” toiseksi hommakseen. Urheilijoiden kanssa on kuulemma mukava touhuta ja opettajien pienen palkan takia toinen työ olisi joka tapauksessa pakollinen. Kahdesta asiasta hän oli kuitenkin myös harmissaan: siitä, että oli maanantai ja lapset nukkuisivat jo hänen mennessään kotiin ja toinen arveluttava asia oli, antaisiko orastava flunssa myöden tehdä huomenna pidemmän vai lyhemmän aamuharjoituksen.

Minulle tuli tästä jätkästä äärettömän inspiroitunut ja elämään tarttuva olo, sillä tuolla kaikella energialla ja selittelemättömyydellään hän sai omat kahdet päivittäiset lentopallotreenini tuntumaan naurettavilta. En todellakaan mitenkään säälinyt hänen kohtaloaan, vaan hän itsekin korosti, että triathlon on hänelle elämäntapa, eikä hän voisi mitenkään elää ilman sitä. On jännää, kuinka fyysisten voimavarojen käyttäminen antaa – eikä ota – energiaa. Tämän kaiken mies teki hymy huulilla, ja joukkueemme pelaajat sanovat, ettei häntä ole nähty juuri koskaan huonolla tuulella. Fraasi ”kaikki syyt, jotka estävät sinua tavoittelemasta unelmiasi, ovat tekosyitä”, sai taas konkreettisen merkityksen.

Ehkä pieni tarkennus olisi vielä paikallaan. Tämä mies, aivan kuin itse lentopalloa täällä Tsekeissä pelatessani, ”ei tavoittele unelmiaan”, vaan elää sitä todeksi joka hetki. Kuten aikaisemminkin olen todennut, toiminnan (elämäsi) on itsessään oltava se palkinto tai unelma, jonka haluat. Tämä heebo on identifioinut itsensä triathlonistiksi ja minä lentopalloilijaksi. Sanotaan, että 50% menestyksestä on sitä, että saapuu paikalle. Sitä tämä mies tekee ja myös minä lentopallosalilla. Me tulemme sinne joka aamu, joka ilta ja nautimme. Saamme tehdä sitä mistä tykkäämme. Tällä hetkelle minua on vieläpä siunattu ympäristöllä, jossa saan vaikuttaa vahvasti toimintaan ja peli kulkee. Tällä hetkellä en ymmärrä, kun osa pelaajista ihmettelee miksi aamulla on niin raskaat harjoitukset – kun itse katson kaikki reenienjälkeiset illat pelejä miettien mitä voisin tehdä paremmin ja odottelen käsiä yhteen hieroen, että aamulla päästään taas tulemaan paremmiksi. Jos meillä on seuraava ottelu viikolla, eikä vasta viikonloppuna, olen iloinen. Lapsenomaista innokkuutta ja tekemisen iloa…? -Kyllä.

Vierailin vapaapäivänä Cesky Krumlovissa, joka on UNESCO:n maailmanperintökohde. En tiedä siitä sen enempää, annan kuvakerronnan teksteineen hoitaa loput.

Ceske Krumlov on siis jonkinlainen mökkikylä, joka on rakennettu ”niinku saareksi”. Näin sitä oli kai aikanaan helpompi puolustaa. Se on kai Euroopan sydämessä olevista alueista yksi harvoista, jota on melko vähän pystytty valloittamaan. Oma slaavilaisen historian tietämykseni on sen verran kattava, että kellontarkkoja faktojani eikä käy kenenkään kiistäminen. Vielä vähän lisää päteäkseni, kerrottakoon, että täällä on myös jossain kirkko.

WP_20160131_15_56_43_ProWP_20160131_16_03_55_Pro

Kerrotaan tähän väliin myös aavistus rahvaanomaisesta lentopallosta. Rekordi täällä ollessani on siis jotakuinkin 7:stä pelistä 5 voittoa. Se on siihen nähden hyvä, että ollaan kohdattu kärkipään joukkueet. Yksi hämmentävimmistä kokemuksista oli ns. välipalana pelattu Tsekin Cup, jota paikalliset eivät kovin paljon jostain syystä arvosta. Jatkoon menijä saadaan täällä selville kaksiosaisella ottelusarjalla, josta ensimmäisen osan vieraissa voitimme 2-3. Kotipeliin seurajohto ja valmennus latasivat meidät seuraavanlaisella evästyksellä: ”Pelataan niinku periaatteessa ihan voitosta joo, mutta toisaalta emme halua Cupin Final Fouriin, koska siellä tulee 3 ottelua 3 päivään viikko ennen play offseja. Laitetaan vähemmän peliaikaa pelanneet kentälle. Mutta toki voitetaan. Vaikka tämä ei ole tärkein kilpailumme. Tärkeintä, että saamme lepoaikaa avainpelaajillemme.” -Hmm… tämä oli aavistuksen sekavaa.

Kaikki kolme ulkomaalaistamme – kanadalainen keskari, bosnialainen hakkuri ja loimaalainen passari – aloittivat penkiltä. Valmentaja ei kuitenkaan kestänyt kotona häviämistä, ja yksi toisensa jälkeen avauksen miehet astuivat ruutuun, kun kaksi erätappiota oli alla. Lopulta hakkurimme oli ainut, jota ei peluutettu. Kaikki muut pelaajat pelasivat noin puolet ottelusta, tämän tarinan tähteä lukuun ottamatta. Tähti, joskin hieman kyseenalainen, on rakas liberomme Cookie. Hän pelasi ainoana tämän 2-3 tappioon päättyneen toisen osaottelun kokonaan, ja millaisella roolilla! Avausyypeemme ollessa sivussa, valmentaja käski nostoryhmittymän sellaiseksi, että yypeet kyllä olivat leijavastaanotossa mukana, mutta syötön lähtiessä yleispelaajien piti mennä sivuun ja Cookien oli määrä nostaa joka pallo. Hän nosti siis keskellä ollessaan molemmat välit, ts. hänen piti lukea syöttäjä hyvin ja käydä nostamassa pallo. Hän teki sitä hämmästyttävän hyvin, mutta ottelun lopussa hänelle tuli väsy. Kerrottakoon, että hän käyttää naisten puolelta tutuksi tullutta kohtalaisen kuluttavaa puolustustyyliä, jossa hän käyttää molemmat kätensä lattiassa ja hakee ”split stepillä” rytmiä puolustusasentoon ollen näin hyvin valmiina erityisesti kaikkiin eteen tuleviin puolustustilanteisiin. Tähän lisänä oli siis koko kentän leijavastaanotto aina kuin se suinkin oli mahdollista ja todella tunnollinen varmistuspelaaminen.

Cookien ”riemuksi” Cupin jatkoon menijän ratkaisi siis hänen iltansa kuudes erä: kultainen erä 15 pisteeseen. Hallitsimme siinä pelitapahtumia ottelupalloomme 14-9 asti, kunnes tragikomiikka alkoi. Vastustajalla asteli tässä vaiheessa erittäin hyvä hyppyleija syöttäjä aloittamaan ja Cookie yritti ohjeiden mukaan rohmuta koko kenttää vastaanotossa. Pienenä anekdoottina kerrottakoon, että tässä vaiheessa Cookien jalat eivät enää juuri liikkuneet. Hän kuiskasi minulle, ”Kasper, yritän ottaa tän vaan peliin tähän 3 metriin, kun mä en oikein pysty enää liikkumaan, oon ihan palasina.” Hämmentyneenä otin yhden ekstra-askeleen enemmän irti verkolta ja jäin jännityksellä odottamaan. Vastustaja syötti ässän, toisen ja kolmannen. Valmentajamme käytti kaikki aikalisät ja yleispelaajavaihdot ja tiivisti Cookien alueen minimiin. Saimme sideoutin heidän ottelupallossaan 14-15. Voitimme ottelun kuuden erän taistelun jälkeen jatkopalloilla 17-15. Cookie romahti ottelun jälkeen X:ksi lattialle eikä juuri liikkunut. Joko hänellä on aavistuksen heikko pohjakunto tai sitten todella rasittava pelityyli – ehkä molempia. Ainakin hän ryynää joka pallon perään kuin keskenkasvuinen labradorinnoutaja. Tykkään siitä.

Kävelin hänen ohi koppiin, ja ainut mitä hän X:nä maatessaan sanoi, oli: ”tärkeintä, että saamme lepoaikaa avainpelaajillemme.”  Vastasin kysymällä pitääkö hän lentopallosta. Hän käski minun painua helvettiin. Hän on meidän rakas Cookiemme.

Viimeisimmän pelimme jälkeen minun käskettiin tulla pikavauhtia suihkuun ja sen jälkeen VIP-huoneeseen, jossa pelaajiston pitää mennä näyttäytymään ja illastamaan sponsoreiden ja seurajohdon kanssa aina kotipelien jälkeen. Tämä ei ole mikään ikävä velvollisuus, sillä tarjoilut ovat viimeisen päälle ja rakkaudella homemade -tekosia. Kiireellisyys oli kuitenkin outoa, sillä kaikilla tuntui olevan hoppu. Cookie viittoilikin minut pian sivummalle, ja käski mennä vetämään hänen isältään lainaamansa puvun päälleni. Ihmettelin, että mitä täällä tapahtuu.

Pian löysimmekin itsemme koko joukkueen voimin jonkinlaisista vanhan ajan tanssiaisista, joka oli tietysti äärimmäisen vakava tapahtuma.

12694881_10208715030935577_5611710868461938264_o

Hyvää loppukautta kaikille lentopalloilijoille, onnea Cupin Final Four-joukkueille menestyksestä sekä voimia kevään odotukseen.

Tsekeissä on jo +12, hämmentävä maa, mutta pirun mukavia ihmisiä.

-K

Tarina Tsekin tasavallasta

”Jätkät, äkkiä nyt, kuka ottaa mitäkin, Läski-Rapa lähtee Shellille, kello on kakskyt vaille yhdeksän jo! Kaljaa? Lonkkua?”

Tämä lause on sanottu divaritason lentopallo-ottelun aikalisällä. Ihan samaan ei yltänyt tsekkiläinen valmentajamme, juuri ennen kentällemenoamme ensimmäisessä Tsekin Extraliigan ottelussani Ostravassa, mutta kamalan kauas hän ei jäänyt: ”KAIKKI KUULOLLE! MUISTAKAA JUODA PALJON OTTELUN AIKANA, KOSKA PELIN JÄLKEEN ON DOPING-TESTI JA ME HALUTAAN LÄHTEE NOPEESTI KOTIIN TÄÄLTÄ HELVETIN PERSEESTÄ!”

Pakko myöntää, että Iranissa saattoi tulla matsissa pullonkorkista päähän, mutta siellä sentään ohjeet liittyivät lentopalloon. Nyt silmäni lähinnä suurenivat – ”ja toi on sun suurin huolenaihe just tällä hetkellä?!” 😀

Doping-protokolla oli myös sinänsä hauska, sillä valmentajamme sai itse valita kaksi pelaajaamme, jotka  testiin menivät. Ne olivat yllättäen vaihtoyypeemme Andy Roddick and Kimmo Kuchta (nimet vähän sinnepäin). Mielikuvitukseni laukkasi samassa sekunnissa: ensi vuonna Extraliigaa jylläämään pelaava seitsikko hormoniapinoita ja sitten penkille pari mikkihiirtä kuseksimassa purkkeihin, nerokasta. Luojan kiitos pelaamme taitoa vaativaa verkkopeliä, joten esalaihojuhaturunen -tyyppiset huijarit eivät lajissamme hyötyisi.

Jos ennakkokäsityksesi Tsekeistä makaa täyteläisen oluen, rock-klassikoiden kuuntelun, slaavilaisen melankolisuuden, jonkinlaisen 1900-luvun historiastaan ei-niin-ylpeän rautaesiripun riipan, lätkähulluuden ja muuten vain hivenen suhmuraisen ex-itäblokkivaltion maineen seittien varassa, olet oikeassa.

Tai jotakin tämän kaltaista ennakkotunnelma ainakin täällä Pribramissa on ollut, kun kaupungin historia viistoutuu tiukasti entisen itäblokin kaivostoimintaan ja taajaman laidalta löytyviin valtaviin uraanikasoihin, jotka muistuttavat lähinnä pieniä vuoria. Kaupunkiin osui myös pieni meteoriitti vuonna -59, joten jos näistä kaikista ufoista ja 0,000000000000000000001% Suomea suuremmasta radioaktiivisuuden tasosta (toki silti helposti sallituissa rajoissa) huolimatta palaan Suomeen ilman kolmea päätä ja menettämättä sieluani, voin olla kiitollinen.

Pribram

pribram

 

 

Tämä maisemakuva saa hieman eri luonteen, kun tietää että tuo ei ole vuori vaan kasa uraania.

uraani

Pribram on tumman puhuva paikka siis, olenko pettynyt menoon? En ole, rakastan joka sekuntia. Pelaan lentopalloa Pribramin joukkueessa, joka on ottanut minut vastaan kuin vesi Mooseksen. Väistyen, kunnioittaen ja tilaa antaen. Oli hullunkurista, kun esimerkiksi ensimmäisissä harjoituksissa heitin huonon passin, niin jengi pyyteli anteeksi minulta ”kun eivät olleet mukana noin erikoisessa kuviossa, koska emme ole tuollaiseen nerokkuuteen tottunut…” – Jos nyt kuitenkin mentäisiin faktoilla, niin, että se oli vain paska passi, eli iso rauha vaan.

Tällaiseen henkiseen ilmastoon tuleminen on valtavan vapauttavaa, kun ei tarvitse käyttää energiaa esimerkiksi peluutukseen, joukkueen pelityyliin mukautumiseen tai huoleen siitä, että ”joku olisi vaikeasti passattava” tai muuten vaan vaikea ihminen. Porukka oli katsonut videot ja sanoivat, että ”sinä olet taikuri, me teemme mitä sanot.” -Jahas. Jokainen itsekäs urheilijanarsistipaskiainen, kuten minä, napsauttelee tämän kuullessaan sormiaan ja hykerrellen mutisee kuin Klonkku sormuksen ympärillä: ”aletaanpa sitten valloittaa maailmaa.”

Pribramin hyökkäyspeli onkin siis täysin oma luomukseni ja voi veljet miten rakastin sen väsäämistä harjoitus harjoitukselta, rotaatio rotaatiolta ja yksityiskohta yksityiskohdalta. Ensin pyrin pikavauhtia tutustumaan hyökkääjien ominaisuuksiin. Sitten jätin ne `pelit` pois, mitkä eivät sovi passityyliini, vaikka joukkue oli käyttänyt niitä koko kauden tähän asti. Otin tilalle täysin uusia ja vein ne läpi jopa huvittavan nopealla aikataululla. Kanukki keskari sanoi viime pelin jälkeen, ettei ole lyönyt koskaan aiemmin takakaatoa/siirtoa ja oli kuulemma ”aika läppä, että treenattiin sitä kuitenkin kokonaista kaks kertaa viimeisissä treeneissä ennen peliä, heheheh”. Valitsin omasta mielestäni parhaat ja tehokkaimmat pelivaihtoehdot jokaiseen rotaatioon ja niitä on nyt runtattu menemään. Näin toimien voin ottaa vastuun hommasta ja tiedän, että pystyn toteuttamaan jokaisen passin myös vastustajan eräpallossa tms. painetilanteessa. Tämä tarkoittaa, että jos homma ei toimi, katkotaan minun pääni, eikä kenenkään muun ja ”se on ihan ok.” Vastuuta voi ottaa, jos on valtaa. Alun perinkin olen pitänyt passarin paikasta siksi, että siinä saa vaikuttaa peliin paljon ja tätä se onneksi on. Kaikissa muissakin joukkueissani olen tietenkin saanut johtaa peliä eikä tämä sinänsä tee mitään poikkeusta – eikä tässä pyörää olla uudestaan keksitty – luottamusasema on vain iso asia. Pribramissa on kivaa. Ensimmäisten treenien jälkeen menin joukkueen omassa käytössä olevaan pukukoppiin, otin jääkaapistamme palautusjuoman, astelin suihkuun ja joukkueen libero laittoi kopin kotiteatterimaisesta äänentoistosysteemistä paukkumaan sattumalta ”House of the rising sun” kovalla volyymilla. Sillä hetkellä tiesin, että tämä on minun paikkani.

 Tämä teksti sijaitsee koppimme seinällä. Vielä en ole selvittänyt tarkkaa käännöstä…

kopinteksti

”Ei oo pokkaa kirjoittaa blogia Raisiosta”, sanoi Ossi Heino. Tämä hieno kannustusviesti tavoitti minut, ja vesikielellä luonnostelin juttuja syksyllä mestaruusliigasta, jotta olisin voinut räjäyttää tulille myös Raision Loimu -blogin, jonka se joukkue toden totta olisi ansainnut.  Harmikseni tai onnekseni – miten vain – jouduin kuin jouduinkin keskelle asunnosta toiseen muuttoturbulenssia ja muita yksityiselämän muutoksia, joten valitettavasti kirjoituksia Suomessa pelatessani en ehtinyt julkaisemaan. Tyydyn kuittaamaan Loimu ajan nyt sillä, että kiitän mitä nöyrimmin sekä seura- että valmennusjohtoa ja erityisesti hienoa joukkuetta mukavasta syksystä! Loimulaiset ovat erittäin lämpimiä ihmisiä ja koin olevani osa jotakin yhtä joukkuetta suurempaa tarinaa, olinhan perinteisessä menestysseurassa. Kiitos paljon!

Minua on siunattu viime vuosina merkillisen hyvillä joukkuekavereilla. Vanhat Iran-lukijani muistavat hullun Ricardon Brasiliasta ja rennon venezuelalaisen Barreton, heille kuuluu edelleen hyvää. Barreto yritti saada minua kanssaan Libyaan pelaamaan, mutta onneksi olen nyt täällä. Loimussa minun elämän kehikkoani piti pystyssä Mr. Loimu, eli Ossi Rumpunen, jonka täydellisen turvallista liikennekäyttäytymistä tuuletellaan vakuutusyhtiön jokaisella laivaseminaarilla. Ossi turhaan sitä kaskoa maksat.

Sama tendenssi tuntuu jatkuvan nyt täällä Tsekeissä, kun liberomme Cookie asuu kanssani samassa asunnossa. Hän vihaa, että kutsun häntä Cookie´ksi, joten päätin kutsua häntä Cookie´ksi. Hän menee myös kategoriaan ”maailman mukavimmat miehet”, joten tunnen suurta kiitollisuutta tielleni osuneista ihmisistä (ja sitten on tietysti Rantasen Eetu oma lukunsa). Cookien lempilausahduksia on kaksi: ”It doesn´t matter” ja ”it´s ok”. Hän on pelannut muutamia vuosia mestareiden liigaa Ceske Budejovicessa, voittanut mm. Trentinon Italian pelissä, ottanut Extraliigan mestaruuksia ja omaa ison kasan Tsekin maajoukkuepelejä.  Silti häntä kehuessani treeneissä tai pelissä, hän sanoo puolimasentuneella Shengen-alueen kuudenneksitoista vaatimattomimmalla äänensävyllä ”Yes Kasper, sometimes….sometimes I can pass well, maybe.” Teot ovat toista luokkaa: hän myyrää joka pallon perään kuin Jarmo Korhosen kadotettu vinttikoira. Hänessä on jotain samaa pyyteettömyyttä pelaajana kuin Tase Kangasniemessä. Laji-ihmiset tietävät minkälaisesta luonteenlaadusta tällöin puhutaan.

Hän kertoi absurdeissa tunnelmissa myös paradoksaalisesta illasta vuosia sitten: heillä oli Budejovicessa pelatessaan iso mestareiden liigan kotipeli italialaisjättiä vastaan, jossa hän sattui olemaan MVP ja joka oli jopa hänen omien sanojensa mukaan ”elämäni ottelu”.  Hän oli innoissaan seuraavana päivänä katsonut jälkilähetyksenä tv-tallenteen matsista, ja ainut jälkipolville säästynyt seikka matsista ei suinkaan ollutkaan hänen uskomaton puolustuspelinsä, vaan se, että hän tv-kommentaattorien keksimänä näytti pelissä aivan Harry Potterilta. Ceske Budejovicen lentopallopiirit – tämän maan tärkeimmät – muistavat edelleen miehen lähinnä tuosta pilkkanimestä. Ja sekös miestä vietävästi harmittaa. Hän on siis läheisin ystäväni täällä, Harry ”Cookie” Potter.

cookie

Joukkueesta on kerrottava yksi eriskummallinen piirre: meillä on kuusikossa kaksi pian väittelevää tohtoria. Cookie on niistä muuten se toinen, hänen alansa lienee jonkinlaiset taikatemput Tylypahkassa. Mutta toinen on hyvin merkillinen mies, kapteenimme Pemik, joka on yksi erikoisimmista tapaamistani lentopalloilijoista. Älykkyyttä on niin monenlaista, ja olen urani varrella törmännyt moneen ehkä aavistuksen simppeliinkin kaveriin, jotka kentällä tekevät briljantteja asioita, vaikka eivät osaa välttämättä niitä edes tiedostaa, niistä kertoa, analysoida tai saatikka opettaa niitä muille. Tämä ristiriita muuten sivun mennen sanoen on myös syy siihen miksi hyvä pelaaja ei ole automaattisesti hyvä valmentaja. Pemik ei ole yksi tällainen. Hän on kyllä kentälläkin kenties tärkein pelaajamme, mm. Extraliigan syöttöpörssin kakkonen, paras vastaanottajamme ja väkivahva hyökkääjä. Mutta hän näkee ja ymmärtää pelin hyvin ja olemme olleet samalla aaltopituudella ensimmäisistä passeista lähtien.

Tällaisia pelaajia on ollut muitakin, Loimaalla, Muuramessa, Kokkolassa ja Loimussa, mutta yksityiselämä tekee miehestä poikkeuksellisen. Alle kolmekybäsenä urheilijana hänellä on lakitoimisto kuudella alaisella, kymmenittäin sijoitusasuntoja ympäri Tsekkejä ja kuin riivattu vimma kehittää itseään joka sekunti. Hätäisimmät varmasti lynkkasivat jo sanavalintani ”joka sekunti”, mutta kuunnelkaapa seuraavaa: olimme Cupin vierasottelussa, ja menimme koppiin vaihtamaan kamoja reilu tunti ennen matsia. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin oli sovittu taktiikkapalaverin alkavan pelipuku puettuna. Pemik vaihto kuteet salamana, ja otti uuden lain soveltamisasiapaperin käteensä ja alkoi tehdä kuumeisesti yliviivauksia kirkkaalla tussilla. Pienessä kopissa ympärillä paukkui raskas rock, 12 äijää vaihtoi vaatteitaan toisiaan tönien ja siellä oli kova huuto toinen toisiaan parempia alapäävitsejä musiikin yli. Mitä hemmettiä tuo Pemik tässä luulee oppivansa? Onkohan jokin paniikkihäiriö? Ei ollut.

Sama toistui myös baarissa, ollessamme voitetun ottelun jälkeen oluella istuskelemassa. Hän lukee ja tekee muistiinpanoja, sitten nostaa katseensa, heittää kommentin meneillään olevaan keskusteluun, naurahtaa ja siipaisee kulauksen bisseä – ja jatkaa lukemista. Smoothisti, aivan kuin tämä olisi normaali ilmiö. Ei se Suomessa ainakaan ole ollut pelaamissani joukkueissa, vaikka Leppälän Antti monesti varmasti tenttiin on lukenutkin Tiikereiden bussin takarivissä. Nostin kissan pöydälle ja kysyin, että mitä helvettiä sinä noita lappuja pläräät, kun kuitenkaan tässä ympäristössä et voi mitään oppia?  ”Mulla on valokuvamuisti ja opin tosi helposti.” Testattiin. Muisti. Oppi. Olin hiljaa. Mielenkiintoisia ihmisiä, mielenkiintoista ja antoisaa elämää – joku on sanonut, ”jos olet viisain mies huoneessa, olet väärässä huoneessa.” Hyvä Kasper, ei hätää, olet oikeassa huoneessa, olet Pribramissa Cookien ja Pemikin kanssa. Tästä tulee hieno loppukausi!

Tässä on kotihallimme. Huomaa seinällä olevat harrastusmahdollisuudet – twerkkausta unohtamatta tietenkään.

halli

 

Eilen kaadettiin sarjakärki ja viime kauden mestareidenliigajoukkue Budejovice kotona 3-1. Pribram sekosi. (Jos jonkua kiinnostaa, video matsista on tässä.)

”Mun on hyvä olla täällä.”

Tulkaa käymään!

-K

Play offs part 2, leikin loppu ja uuden alku!

Khaste nabashin!

Ostaisitteko tältä Gorganin snägäriltä keeboa? Miksi en käyttäisi Clooneya hampurilaismyyntini ryydittämiseen? Mahtavaa!

20150319_125423

Useita vuosia sitten jääkiekkovalmentaja Risto Dufva kokosi Jypin miehet pukukoppiin harjoitusta varten. Kyseessä ei kuitenkaan ollut tavallinen jääharjoitus, vaan treeni pukukopissa, jossa harjoiteltiin heittäytymistä, uskallusta ja epäonnistumista. Dufva piti tunnelman kevyenä ja haastoi miehet näyttelemään pukukopissa koko joukkueen katsoessa. En halua olla kovin kriittinen, mutta voi olla ettei Jypin pakkiparilta välttämättä lähtenyt sketsit kovin sujuvasti. Tärkeintä harjoituksessa oli tunnelma ja hyväksyntä. Oli aivan sama miten vihkoon joku veti, mutta hän sai joka tapauksessa osakseen hyväntahtoista räkänaurua. Jokainen esitti jotain, jokainen epäonnistui, mutta tärkeintä oli, että jokainen kohtasi estradin.

En osaa sanoa oliko tämän harjoituksen anti pieni vai iso, mutta ainakin viesti oli mieleenpainuva. Meidän on heittäydyttävä, meidän on uskallettava, ja vaikka kaikki ulkopuoliset kritisoivat, pelaaja voi aina luottaa, että omassa joukossa riittää ymmärrystä, kunhan vain uskallat kohdata tulen. Oli aivan sama mitä teit, kunhan teit jotakin. Kaikki epäonnistuivat, kaikki olivat naurunalaisia, mutta ”meidän jengissä se oli ihan ok”.

Onko tuollaisen harjoituksen jälkeen helpompi hypätä kaukaloon ja antaa kaikkensa, tietäen, että joukkue arvostaa, kunhan vain antaudut sydämelläsi toimintaan? Saat epäonnistua, saat antaa kaikkesi vailla huolta kritiikistä. Sitä tulee varmasti, mutta ainut palaute mistä sinun tarvitsee välittää, on joukkueen sisältä tuleva – ja siellä vallitseva tunnelma antaa sinulle luvan olla kokonainen pelaaja ja ihminen, joka onnistuu ja epäonnistuu. Mutta takuuvarmasti hän pelaa ja yrittää. Tällainen pelaaja ei murru paineen alla, koska hän tietää, että hän on tuloksesta huolimatta turvassa. Hän haluaa pelata sisimmällään. Hän haluaa näytellä, pelata ja heittäytyä.

Suuresti arvostamani urheiluajattelija Jarkko Jokiranta on sanonut, että ”on uskallettava epäonnistua.” On päivänselvää, että NBA-pelaajat, jotka ratkaisevat otteluita, heittävät myös eniten ohi. Kobe Bryant on pitkän uransa ansiosta jo piikkipaikalla kaikkien aikojen ohiheittojen määrässä ja Jordankin korkealla ratkaisuheittojen missaamisessa. Urheilua seuraamattomille kerrottakoon, että pojat ovat joskus osuneet koriin sisällekin.

Minkä takia lentopalloilija Lelu Ojansivu pystyy syöttämään tasatilanteessa 23-23 pari ässää ja kävelemään voittajana koppiin oli vastassa sitten Hurrikaani tai Kuuba? En minä vittu tiedä. Mutta tiedän ainakin sen, että miestä ei juuri syöttövirhe kiinnosta. Epäonnistuminen tai onnistuminen edustavat luonnollista varianssia pitkässä juoksussa, jossa palloa vain vedetään. Kun pelaajalla on tiedossa, että hän on täydellinen päällikkö joka tapauksessa, kävi yhdessä syötössä miten tahansa, antaa se ajatuksellisen vapauden olla miettimättä mitään, olemaan tuntematta paineita. Tämä voi johtaa ulkopuolisen silmin ihmetekoihin.

Johtajat vaikuttavat suuresti ryhmän ilmapiiriin. Rakentakaamme siis urheilujoukkueisiimme tai työtiimeihimme virheet salliva ilmapiiri – koska niitä tulee joka tapauksessa. Palkinnoksi johtajat voivat saada luottamuksellisuudesta ja uskalluksesta hurmioituneet pelaajat tai työntekijät, jotka heittäytyvät ja uskaltavat antaa kaikkensa. Näin voi myös syntyä jotakin uutta ja luovaa. Näin voidaan rikkoa rajoja ja ennätyksiä. Tuskin yhtään maailmanennätystä on rikottu pelolla. Ne ovat rikkoutuneet sellaisella urheilijan ajattelulla, että hän kokee olevansa niin turvassa, että hän uskaltaa testata äärimmäisiä rajojaan. Ei siinä hetkessä ole yhtään sijaa epäonnistumisen tai onnistumisen ajattelulle. Siinä on tilaa ainoastaan tiedostamattomasta nousevalle toiminnalle. Nuo hetket ovat jossakin siellä, jota emme tavoita – ja hyvä niin.

Emme muista huippusuorituksia, emme pääse ennätyksiin pelkän tietoisuuden avulla. Meidän on vain annettava mennä, ihan kaikesta huolimatta, jopa siitä pikkuruisesta mahdollisuudesta, että saattaisimme epäonnistua. On uskallettava sallia epäonnistuminen, sillä se antaa meille mahdollisuuden onnistua. Meidän on oltava henkisesti vapaita.

Tätä paineiden tai epäonnistumisen jännittämisen naurettavuutta voidaan vielä pohtia analogialla taiteen parista. Voitko kuvitella, että yhtään taiteen mestariteosta olisi tehty pakottamalla tai käskemällä? Onkohan taiteilija miettinyt, että ”voi voi, kun nyt menee kangasta hukkaan, entä jos tämä sivellys ei nyt osukaan?” Ei ehkä ihan lähde. Monesti kuulee valmentajan sanovan, ettei pelaaja ollut tänään valmis tai ei oikein kukaan syttynyt pelaamaan. ”Ihan tosi hei.” Olisiko aika lopettaa ylivalmentaminen ja antaa pelaajien vain vetää? Sankarin viittaan voi pukeutua vain se, joka ei tiedä antisankarin viitan olevan edes olemassakaan.

Tämä oli kirjoituksen ensimmäinen opettava osuus. Onnittelut, selvisit siitä jos vielä jatkat lukemista.

Nyt kerron tarinan tyhmyydestä. Valitettavasti se kosketti meidän tämän kauden Javaherin joukkuetta. Hävittyämme Urmialle ensimmäisen play off -kierroksen vierasottelussa, oli elintärkeä kotiottelu edessä viikon päästä ensimmäisestä kohtaamisesta. Yksi pelaajistamme pelasi tuossa vierasottelussa vahvasti lääkittynä, hänellä oli flunssa. Hän oli valmentajiemme mielestä korvaamaton pelaaja, keskipelaajamme Särih. Hän taisteli loistavasti ja pelasi hienon ottelun.

Ottelun jälkeen teimme ”iranilaiset”, eli normaaliin tapaan vain pukuhuoneessa matsin jälkeen takki päälle, kengät kainaloon ja bussiin. Halleilla olen yhden kerran nähnyt jonkun käyvän suihkussa, kun otetaan huomioon kauden kaikki harjoitukset ja pelit. Maan tapohin ei kuulu alastomuus. Ja sikäli kuin oikein muistan viimeisintä suihkussakäyntiäni, alastomuus on olennainen osa sitä.

Normaalisti menimme hotellille, suihkuteltiin ja lähdettiin sitten lennolle. Tällä kertaa jostain käsittämättömästä syystä, jota en vieläkään tiedä, näin ei tapahtunut. Ehkä syy oli siinä, että meidän lento takaisin oli varattu Urmian lähellä olevasta Tabrizin kaupungista. Veikkaisin, että tämä pakotettu ratkaisu oltiin jouduttu tekemään, kun joukkueenjohtajamme oli varannut asioita myöhässä. Joka tapauksessa, bussimatka Tabriziin kesti kaksi tuntia. Kun vedimme suoraan hallilta, suihkussa käymättä, jopa ilman käsienpesupaikkaa, bussiin, ei ollut ihme, että urheilujoukkueelle tulee nälkä ja halu palautua. Tätä lieventääkseen pysähdyimme tienvarteen luksus kioskille, jossa myytiin kaikkea lämpimistä sandwicheista loputtomiin pähkinämeriin. Välipala oli hyvää, mutta tyhmää oli se, että sen syöminen edellytti käsienkäyttöä. Kyllä, flunssainen pelaaja keskuudessamme, ilman suihkua ja käsienpesua, vedimme safkaa sormin – ei helvetti.

Lepopäivän jälkeen harjoituksiin ilmestyi 5 pelaajaa, yli puolet juokkueestamme sairasti saman ärhäkän parin päivän nuhakuumeen – minä mukaanlukien. Tarinan opetusta ei tarvinne hirveästi miettiä. Monesti kaikkein yksinkertaisimmat perusasiat voivat olla niitä tärkeimpiä.

Saimme kolme täysipainoista lajiharjoitusta täysin miehistöin ennen kotipeliämme. Mitään en ota pois meiltä sairauksien takia. Elimme tilanteen mukaan ja taistelimme hyvät harjoitukset, olimme valmiit.

Olin jo kauan sitten päättänyt palkita paikallisia ihmisiä jollakin tavalla. He tekivät kaikkeni minun eteeni ja saavutin kulttipelaajan aseman yhdessä kaudessa. Teetätin Jani Alhasen superpainossa lähes 30 Suomi-Iran t-paitaa, jotka tulivat suomalaisystäväni matkalaukussa Iraniin. Olin päättänyt heittää play off -kotipelin esittelyssä pari paitaa eri katsomonlohkoille ja niin teinkin, sen kummempia ajattelematta. Se oli virhe. Kun 5000-6000 ihmistä hamuaa paria t-paitaa…kaikille ei riitä.

image-1d08fd5f2636bd97a5b3a5dab69bbbbe67c518f2bdb2c1f9f914a48b9f677f09-V

11035312_623548071080266_1817499429017581705_n

Ensimmäisen paidan kanssa meni vielä hyvin, mutta toisesta paidasta pääkatsomossa tuli järjetön joukkotappelu, joka kesti monta minuuttia. Lopulta paita meni riekaleiksi eikä kukaan voinut pukea sitä päälleen – ”hazaa”.

Nyt tulee oman blogihistoriani lukijaystävällisin palvelus: Laskin, että neljätoista seuraavaa kappaletta ovat enemmän tai vähemmän hc-lentopallotykitystä, joten jos koet sen menevän liian lajispesifiksi, jump over babe, neljäntoista kappaleen jälkeen päästään vielä muihin tärkeisiin aiheisiin. Ja ne hölmöläiset jotka todella hyppivät yli, heille kerrottakoon, tulevan neljäntoista kappaleen aikana koitan sanoa, että kautemme on siis ohitse. 😀

Iranissa kahta paikkaa sanotaan lentopallon kehdoksi, Urmiaa ja Gonbadia. Kävi siis niin, että juuri nuo kaupungit kohtasivat meidän puolivälierässä. Meidän Gonbad oli luonnollisesti täysin sekaisin matsista ja halli oli tosiaan niin täyteen ahdettu, kun vain kuvitella saattaa. Yleisöä oli paikalla jotakin viiden ja kuuden tuhannen välissä. Tarkkaa katsojamäärää ei koskaan ilmoiteta, sillä jengiä ei vaan kiinnosta. Lentopallo kiinnostaa.

Niin kiinnosti meitäkin kun astelimme huutomyrskyssä jälleen kerran kentälle. Jos urheilussa ihmisen luonne tulee hyvin esille, niin ratkaisuotteluissa se paljastuu täydellisesti. Meillä oli kuitenkin suhteellisen kokenut joukkue, jossa minäkin olin kolmekymppisenä joukkueen keski-iän tienoilla. Isompaa tärräystä ei siis näkynyt, vaan joukkue oli virittäytynyt kovaan taisteluun ja mentaliteetti oli, että Urmia saa turpaansa.

Vihellyskonsertti oli ensimmäisessä pallossa taas aivan infernaalinen, ja selvästi kaiken kokeneet Vermiglio ja Nikolovikin vähän katselivat, että mistä mökä oikein tulee. Gonbadissa yleisö pääsee aivan kentän lähelle, toisin kuin useimmissa muissa suurhalleissa, jotka muistuttavat katsomorakenteiltaan jäähallia. Gonbadissa on pieni kaide ja siitä lähtee rivistöt ylöspäin. Kun penkit loppuvat niin seinien rakenteet jatkuvat, ja siellähän on hyvä orrella istuskella. Ounastelin blogien alussa, että play off -peleissä porukka löytää jo seinärakenteet ja oikeassa tässä suhteessa oltiin, näytelmä oli valmis alkamaan.

Pelin henki oli siis sellainen, että voitolla ratkaisu siirtyy takaisin Urmiaan ja tappiolla loppuu kausi. Urmian kuusikko oli koko ottelusarjan ajan seuraava: Vermiglio passasi yhtä kakkospassarin epäonnistunutta tuplavaihto kokeilua lukuunottamatta koko ajan, keskellä olivat loistavan linkin Vermiglion kanssa löytänyt Nikolai Nikolov ja iranilainen hyökkäysvaunu Rezaei, yypeinä tämän vuoden maailmanliigassa jopa ykkösyypeeksi noussut Ebadipour ja rääväsuinen katupoika Fayazi (kerrottakoon, että hän nousi ensimmäisen ottelun jälkeen meidän tehdessä loppuverryttelyä tuomaripukkiin, puhalsi pari litraa vettä suustaan mylvivän yleisön päälle provosoidakseen meitä yhä enemmän), hakkurina Maroufin kanssa uskomattoman erehtymättömän yhteistyön maajoukkueessa löytänyt Mahmoudi ja liberona Alizadeh.

Ottelulle kuvaavaa oli, että hallitseva joukkue pitää pääosin kuusikkonsa kasassa ja meillä rulla pyöri vinhempaan. Ensimmäinen erä oli tiukkaa taistelua, mutta Urmia hallitsi sitä tehden perusasiat hieman meitä kovemmin ja laadukkaammin. Pelasin ensimmäisessä erässä hyvin menneen tuplavaihdon ja siitä jatkoksi pelasin toisen erän kokonaan. Toisesta erästä en muista kun yhden passin, jonka ottaisin takaisin jos pystyisin. Siinä Nikolov ennakoi neloseen plussa-nostosta ottaen torjunnan erän puolivälissä. Muuten homma toimi hyökkäyksen osalta hyvin. Erä oli molemminpuolin syöttövirheiden sävyttämä ja Urmia vei tämänkin erän muutamalla rajalle painuneella hypärillään.

Kolmanteen erään sitten leivottiin valmentajan hatusta jo melko outo keitos, kun piposta vedettiin lähes kokonaan vaihtopenkki kentälle. Pojat innostuivat hienosti ja Urmia nosti hieman selkää. Otettiin kolmas erä kotiin ja sitten neljännen erän kimppuun. Siinä peli rullasi kolmannen erän tavoin ja tekniselle otettiin 16-12 johto. Sitten syöttämään asteli Urmian ja maajoukkueen hakkuri Mahmoudi. Hän piikkasi ykkösestä vitoseen tiukkaa hyppyleijaa ja sai meidät sekaisin. Saimme tuossa runissa heti ensimmäisen ja kolmannen pallon kuppiin ja 1-1 -hyökkäystilanteen nelospaikallemme, mutta nostava yypeemme Samad härsi molemmat paikat. Siihen sitten kourallinen irtinostoja ja Urmian jatkohyökkäyksiä sekä verkon kautta tullut ässä, jonka jälkeen taululla seisoi 16-21 lukemat. Tuon jakson aikana käytimme molemmat aikalisät ja ukkoa vaihtui kuusikossa penkillisen verran. Kaikkemme tehtiin, mutta kaveri oli parempi. Mahmoudi syötti viimeisen pitkäksi ja vasta siitä saimme sideoutin. Kauden tärkeimmässä pelissä, tärkeimmällä hetkellä, perushyppyleijalla annetut 9 pistettä putkeen kotikentällä – tuollainen joukkue ei ansaitse mennä jatkoon play off -peleissä. Nousimme vielä lopussa muutamilla Barreton torjunnoilla 22 pisteeseen asti, mutta Urmia vei lopulta voiton ja sarjan. Kautemme oli ohitse.

Sain itse pelata kauden tärkeimmässä pelissä noin puolet, joten pääsin vaikuttamaan tulokseen ja antamaan kaikkeni joukkueen eteen. Takki oli tyhjä matsin ja jälkeen, tosin vähän eri tavalla kuin Suomessa, koska mestaruusliigassa pelien runsauden vuoksi jotakin pieniä nukahduksia voi korjata myöhemmin, Iranin vähäisissä play off -peleissä oli heti laaki ja vainaa. Ei selityksiä, parempi voitti ja sillä siisti.

Urmia meni lopulta loppuotteluun asti, joka oli yhden ottelun koitos. Vastassa oli Paykan. Urmia halusi ottelun välttämättä ”Home of Flamingos, the head of Asian volleyball”, eli heidän kotiareenaan, jonka jo olenkin esitellyt teille.

urmia arena 2

Koska Iranin lentopallon hallinnollinen keskus on kuitenkin Tehran ja siellä pelaava valtio-omisteinen Peykan, ei yllättänyt, että loppuottelu ei lähtenyt Urmian vuorille vaan pysyi pääkaupungissa.

Vuorilta…
20150217_113734

20150217_114110

Pääkaupunkiin.

20150315_144607

20150217_120828

20150321_231414

Muistatteko vielä, että Teheranista löytyy kuuluisa väriä vaihtava Vali-asr street.

20150324_020605

20150324_020713

20150324_020723

Noh, urmialaiset lähtivät sitten ikään kuin kostoksi valloittamaan jokaisen penkin peliareenasta. Tunnelma olikin melko sekalainen ja matsi tuntui kuin urmialaisten kotiottelulta laulujen ja äänen perusteella.

Finaali oli mielenkiintoinen vääntö. Siinä tapahtui se mitä pitkään odottelin: meidän sarjassakin jo kävi ilmi, että Urmian paras pelaaja (varsinkin passarin kanssa toimivan yhteistyön kannalta) oli keskari Nikolov. Vermiglio ruokki häntä tasaisen tappavaan tahtiin meidän välisessä sarjassa, ja aina miehen tehot olivat aivan pilvissä. Mietinkin, että mikälli Vermiglio todella haluaa voittaa, on hänen ulosmitattava jossain kohtaa kaikki tästä superhyökkääjästä. Finaalissa se lopulta tapahtui. Ottelun kuva oli neljännessä ja viidennessä erässä se, että Nikolovin etukenttäkierrokset olivat Urmialle helppoja – muistan jossain vaiheessa ainakin 6 perättäistä passia hänelle – ja hänen mennessä takakentälle vaikeudet alkoivat. Paykan voitti lopulta ottelun 3-2.

Kuvaavaa Iranin tasolle on se, että ensimmäisen erän jälkeen Iranin tämän kesän maailmaliigan kuusikkoyypeelle Mirzajanpourille ei löytynyt enää tilaa kentältä, vaan hänet korvasi Paykanin vaihtoyleispelaaja. Voinkin rehellisesti sanoa, että Iran pystyisi kokoamaan suurin piirtein 3-4 maajoukkuetta tason pysyessä suhteellisen korkealla. Se ei tarkoita, etteikö esim. Suomi pystyisi heitä voittamaan, kuten Suomi-Iran harjoitusotteluissa kävi. Suomen kärki on terävä, Iranilla taso on laveampi. Tästä esimerkkinä on laaja vaihtuvuus Iranin tämän kesän kuusikossa, jonka Kovac vihdoin viime viikkoina sai vakiinnutettua. Kesken kautta kävi siis niin, että Urmian alkukauden passari Marouf lähti Venäjälle ja Vermmiglio tuli Italiasta häntä korvaamaan Urmiaan. Suurin ero Vermiglion ja Maroufin pelissä oli hakkuriyhteistyö. Urmia ei pystynyt kenties kovemmista miehistä huolimatta voittamaan mestaruutta, joka Maroufin ollessa maassa näytti varmalta. Hakkurina toimi sama mies, Mahmoudi, jolle Marouf laittaa pallon lapaseen koko ajan, kun taas Vermiglion kanssa taaksepäin peliä leimasi epävarmuus. On siis eroa maailman huippupassarilla ja kenties maailman huipuimmalla passarilla.

Finaalin jälkeen kävi pieni kämmähdys virkavallalla, kun hopeaan tyytymättömät vierasjoukkueen fanit kävivät kuumana Paykanin mestaruusjuhlista provosoituaan. Urmian pelaajat, kyllä, luit oikein, pelaajat, yrittivät mennä väliin ja rauhottelivat omia fanejaan etteivät he hyökkäisivät poliisien päälle. Siinä rytäkässä poliisit sitten pamputtivat myös näitä väliin tulleita pelaajia. Joten siinä paloi nyt väärät patongit karrelle. Ottelusta on mukavan tiivis 10-minuutin video tässä.

Iranin lentopalloannin minulle voisi pusertaa kolmeen oppiin: ensinnäkin passinopeus ja pitkän matkan pelaaminen, toiseksi paineensieto ja isot äänekkäät yleisöt sekä kolmantena tasaisuus. Olin Iranissa tähän astisen peliurani parhaassa kunnossa ja se oli antoisaa aikaa. Opin, ettei pelissä maailman huipulla ole sinänsä mitään ihmeellistä, se on vain tasaisen kovaa koko ajan. Ottelut useimmiten voittaa se, joka hajoaa vähiten. Se kenen side-out kestää riittävästi, syöttö pysyy suhteellisen painavana ruudussa ja joka jaksaa taistella, on yleensä vahvoilla. Monet suuret viime vuosien lentopallofinaalit ovat ratkenneet siihen, että jomman kumman sideout -peli on ratkaisevilla hetkillä hajonnut, suhteellisen helpoissa tilanteissa vieläpä. Näin kävi meille Urmiaa vastaan ja Brasilialle Puolaa vastaan MM-finaalissa. Lentopallossa ei ole kysymys yksittäisten huippusuoritusten kilpailusta, vaan jatkuvuudesta ja varmuudesta. Ei siitä, kuinka korkealle saat pelisi huippukohdat nousemaan, vaan kuinka korkealla tasolla pystyt heikkoimmat hetkesi viettämään.

Lentopallo on rotaatioiden taistelua. Jokaisella joukkueella on vahvoja rotaatioita ja heikompia, sekä omalla, että vastustajan syötöllä. Valmentajan tehtävä on pyrkiä mätsäämään oman syötön aikaiset vahvat rotaatiot vastustajan vastaanottohyökkäyksen heikoimpiin vastaaviin imien kaikki mahdolliset breikkimehut verkon toiselta puolelta ja taasen turvata vastustajan vahvan syöttörotaatio omilla vahvoilla vastaanottohyökkäys-rotaatioilla. Muuttujina jokaisessa rotaatiossa toimivat syöttäjä ja vastaanttorykelmä, kulloisetkin hyökkääjät, torjujarivistö, puolustajien sijoittelu ja kunkin yksilön paineensieto. Ota kynä käteen, laske, ennakoi ja suunnittele. Sinun tulisi voittaa vastustajan valmentaja käytössäsi olevilla pelinappuloilla kussakin kuudessa pelitilanteessa. Kaikilla on vahvuuksia ja heikkouksia, ne vain pitää saada oikealla tavalla esiin – ja piilotettua. Ja kun luulet olevasi valmis, valmistele vielä plan b, c ja d. Ei se sen kummallisempaa ole. 🙂

Olen myös viime aikoina pohtinut paljon sitä, kun monet valmentajat hamuavat itselleen todella vahvan aseman ja kontrollin suhteessa joukkueeseen. Olen sitä mieltä, että selkeä johtaja pitää olla ja homma pitää olla näpeissä. Mutta kun mennään itse harjoitustilanteeseen, taitojen oppimiseen ja varsinkin otteluun, näkisin, että pelaajan kontrollin tunne on tärkeämpi kuin valmentajan. Ajatus on keskeneräinen, eikä se kosketa kaikkia joukkueita. Kannattaa kuitenkin miettiä omassa yhteisössään, että jos valmentajana tunnet, että kaikki on todella hyvin tehty ja tiukasti kontrollissa, kysy, kokevatko pelaajat samalla tavalla.

Kauden jälkeen seurasi erikoinen ajanjakso, kun periaatteessa kaikki oli ohi, mutta käytännössä ei kuitenkaan. Siinä on jotakin surullista, kun erittäin vahvalta tuntunut lentopalloiluminä häipyy päivien kulutuksessa. Täydelliseltä tuntunut pallotatsi, päivittäinen rytmi ja fyysinen voima ja terävyys. Tilalle tulevat rentoutta, hauskuutta ja sosiaalisia suhteita. Oli mielenkiintoista, kun ystävinä tutustuin moniin pelaajiin vasta kauden jälkeen. Minulla oli paljon ystäviä lentopallon ulkopuolelta, aka herrasmieskerho, mutta kauden aikana en käynyt yhdenkään pelaajan kotona. Kauden jälkeen tähän oli aikaa ja halua, jolloin sain ihan uutta syvyyttä kanssapelaajien persooniin. En tiennyt että Hasanzadeh asuu luksuskodissa keskellä kaupunkia tai että libero Mohammad asustelee kamelitilalla, käy pihapeleissä farkuilla ja puljaa lenkkareita maan toiselta puolen.

Miellyttävä yllätys oli se, että porukat tosiaan kävivät Iranissa lomalla. Tuossa hutakassa käytiin Isfahanissa, joka osoittautui melko uskomattomaksi paikaksi.

Iranin historiassa oli johtaja, joka päätti rakennuttaa itselleen ja vaimolleen pienen kodin viihtyisällä pikkusisäpihalla. Seuraavalla videolla on kuvaus lopputuloksesta.

20150324_190042

20150324_204225

20150324_212321

Kiitos vanhemmilleni oikeastaan kaikesta! Tiedän, että selviätte todellakin kaikesta, sillä nyt on jo allekirjoittaneen kasvatus ja Iran selätetty.

20150325_154024

Käytännössä kauden jälkeen hoidettavana oli siis aikaistettava lento ja viisumin päivitys. Näitä tehtäviä suorittamaan tuli iranilainen agentti. Näitä tehtäviä ei saanut suoritettua, iranilainen agentti. Sellainen tarina oli lyhykäisyydessään.

Pidempi versio menee näin: alkuperäiseen lentoaikaan oli aikaa reilusti yli kuukausi, joten halusin päästä mahdollisimman nopeasti harjoittelemaan tulevaa maajoukkueleiriä silmällä pitäen Suomeen. Iranissa halli täyttyi junnutreeneistä ja treeniseura oli körssillä parvekkeella. Minulle kerrottiin vain, että pysy hotellilla, lähdemme aamulla hoitamaan asiat viisumitoimistoon. Näin tapahtui jokaikinen aamu yli kolmenkymmenen päivän ajan. En tiedä mitä ongelmia akselilla seura-agentit-viisumiviranomaiset oli, mutta kovin vaikeaa kaikki tuntui olevan. Elimme Barreton kanssa päiviä vain odotellen. Barreton asiat ratkesivat nopeammin, sillä hänen lentonsa sattui olemaan aikaisemmin. Hänen jälkeen oikeastaan kaksi agenttia nosti kytkintä vedoten seurariitoihin yht´äkkiä löysin itseni tilanteesta, jossa olen yksin Iranissa, viisumi umpeutuneena ja vailla yhtään virallista kontaktia asioiden hoitamiseen.

Turvauduin tässä vaiheessa lentopallon ulkopuolisiin tuttuihin ja ainoaan englantia puhuneeseen pelaajaan, kapteeniimme, joka tosin oli jo ehtinyt lähteä kotiin pääkaupungiin. Viisumikäytännön ongelmallisuus ei minulle koskaan selvinnyt, mutta asiaa käytiin hoitamassa yhteensä yli kymmenen kertaa yli tunnin ajomatkan päässä Gorganissa. Tilanne oli jo ajautunut siihen pisteeseen, että kuukausi oli kulunut, Barreto lähtenyt viikkokausia sitten ja ei-aikaistettu alkuperäinen lentokin kolkutti jo ovella. Näinä loppupäivinä pääsin myös lunastamaan shekkinä tulleen viimeisen palkkani.

En ole juurikaan tähän astisessa elämässäni huomannut kärsivällisyyteni loppuvan, mutta nyt huomasin itsessäni nukkumattomuuden, stressin ja väsymyksen aiheuttamia turhautumia, jolloin todella aloin haluta saada asiat hoidettua. Urheilijaelämä oli vaihtunut vain käytännön asioiden jännitykseen – jotain radikaalia oli tehtävä. Otin avukseni Suomen edustuston tuen, täysin luotettavan ulkopuolisen henkilön tulkkauksen ja kohtalaisen annoksen suomalaista keskiarvosisua. Marssimme kaikkein pyhimpään, seuramme presidentin toimistoon, jossa yksinkertaisesti odotimme niin kauan, että mies ilmestyi paikalle ja vaadimme asioiden hoitamista. Kun asiat olivat selvillä, pääsimme taas kerran lähtemään Gorganiin viisumitoimistoon – vain huomataksemme, että se oli jo mennyt normaalia aikaisemmin kiinni.

Välissä ollut perjantai pyhäpäivä piti jännitystä yllä, ja sen aikana koottiin jo kaikki mahdolliset voimat liikkeelle. Seuralle oli tehty selväksi, että tämä asia oli nyt hoidettava mikäli merkittäviltä seurauksilta haluttiin välttyä. Tilanne oli lauantai päivän koittaessa se, että lento lähti yöllä Teheranista Suomeen, ja minä olin yli 10 tunnin ajomatkan päässä Gonbadissa ilman viisumia.

Päivä käynnistyi hakemalla viimeiset paperit ja viisumirahat seuran toimistolta, josta matka jatkui Gorganiin. Kello tikitti uhkaavasti ja taksin takapenkki oli täynnä epätoivoisen näköisiä apureitani. Viisumitoimisto meni kahdelta kiinni, ja kurvasimme pihaan ensimmäisen kerran noin puoli kahdeltatoista. Tämän jälkeen meidät lähetettiin hakemaan jokin paperi vielä verotoimistosta, viisumilomakkeen liitteeksi. Näitä mitään asioita ei alkuperäisten ohjeiden mukaan muka tarvittu. Jengi ei vain tiennyt mitään.

Kello alkoi lähestyä yhtä kun, odotin itse viisumitoimistossa, kun ystäväni menivät verotoimistoon odottamaan paperin saamista. He pääsivät nopeasti virkailijan puheille, mutta kävi ilmi, että tarvittava paperi piti saadakin Gonbadin toimistosta. Se piti lähettää joko faksilla tai skannattuna Gorganin toimistoon. Jokin vahvistus tai lupa puuttui, jonka takia asia viivästyi. Lopulta kun kaikki oli selvää, kävi ilmi, että internet-yhteys oli niin hidas, ettei liite tullut läpi. Kun minulle kerrottiin tämä puoli kahdelta, otin taksin viisumitoimistosta verotoimistoon.

Astelin verotoimistoon sisälle ilmeellä, ”ihan oikeasti, mitä helvettiä täällä tapahtuu?” Virkailija kertoi kello 13.45, että hän ei voi ohittaa järjestelmää puhelinsoittovahvistuksella, vaikka asia sinänsä on muodollisuus. Oikea paperi tulisi kyllä läpi, kun vain odoteltaisiin. Mutta, ”ottaisiko herra odotellessa kupillisen teetä?” Tässä vaiheessa minulla niin sanotusti ”alkoi piisaamaan”, päässäni räjähti, huusin jotakin kirosanoja suomeksi ja löin virkailijan huoneessa olevaan nahkanojatuoliin aika kimakkaan avolävärin. Tuosta syntyneestä äänestä olin jälkeenpäin jopa salaa ylpeä. Koko avotoimiston väki hiljeni kuin veitsellä leikaten, ja poistuin määrätietoisilla askeleilla pois toimistosta ovet paukkuen. Olin varma, että tänne jäätiin, uusi lento tulisi varmasti omaksi kustannuksekseni ja viisumin saanti voisi edelleen olla vaikeaa. Kaiken lisäksi urani ensimmäinen maajoukkueleiri koputteli ovella ja olin Iranissa jumissa katkeamispisteessä ja fyysisesti väsymyksen riuduttamana treenien ollessa muisto vain. Ensimmäistä kertaa Iranissa vitutti – ja raskaasti.

Menin tämän jälkeen ison toimistorakennuksen alakertaan ja muistan kuinka katsoin uloslevittäytyvää puistoaluetta varmana ”tappiostani”. En voinut kuvitellakaan tämän uskomattoman hienon ajanjakson päättyvän näin.

Jälkeenpäin sain kuulla seuraavaa: minun lähdettyä toimistosta sinne jäi tulkkini, yksi seura-apuri ja virkailija. Minun lyötyä ovi kiinni, oli sattumalta läheisellä rakennustyömalla rikottua isoja julkisivulaseja. Virkailija oli jähmettynyt täydellisesti lyönnistäni ja viimeistään panikoinut lasinrikkoutumisäänistä. Hän oli luullut minun laittavan suutuspäissäni koko toimistoa paskaksi, vaikka todellisuudessa päästelin höyryjä puistoa katsellen. Oli miten oli, virkailija oli sanonut haparoivalla äänellä ”eiköhän tämä vahvistus sittenkin saada tästä otettua” ja pian tulkillani oli kädessään tarpeellinen dokumentti.

Hän juoksi luokseni alakertaan huutaen, etten lähtisi ulos ovesta tai tekisi enää muuta harkitsematonta. Hän huusi meillä olevan vielä pientä toivoa viisumista. Kello oli kahta vailla kaksi. Surrealistisessa olotilassa edelleen suhteellisen varmana epäonnistumisestamme hyppäsimme taksiin ja käskimme taksin rikkoa kaikki mahdolliset liikennesäännöt päästäksemme ajoissa perille, ts. ajaa normaaliin iranilaiseen tapaan. 😉
Matkalla taksissa yritimme soittaa kahta puhelua, minä vetosin Iranissa toimivaan korkeimpaan suomalaiseen virkamiesapuun, jotta hän soittaisi viisumitoimiston korkeimmalle johdolle, jotta hän odottaisi meitä ja samaan aikaan tulkki yritti päästä läpi suoraan viisumitoimiston kautta. Kävi niin, että suomalaisapu teki kaikkensa, mutta hän sattui olemaan itse juuri hengenpelastustehtävissä (mikä todennäköisyys moiselle yhtäaikaisuudelle on?!) eikä tulkinkaan puhelusta ollut hyötyä. Syöksyimme noin minuuttia yli kahden viisumitoimiston korkeimman hierarkia-arvon omaavan päällikön ovelle hänen tehdessä lähtöä. Tulkki kertoi paniikissa tilanneraportin, ja viisumitoimiston päällikkö lupasi meille muutaman minuutin armonaikaa. Tunsin pienen helpotuksen kurkussa, kunnes kuulin sanat ”leimaa ennen, teidän käytävä maksamassa viisumimaksu pankissa.” Luulimme, että sen voi maksaa itse toimistoon.

Sekasortoisessa tilanteessa virkailija määräsi vieläpä lähes tuplamaksun odotettuun nähden, johon seuralta saadut viisumirahat eivät todellakaan riittäneet. Löin itse lompakkoni seteleistä tyhjäksi myös omista varoistani ja tulkin kaikki varatkin tarvittiin. Sitten tehtiin kolmessa sekunnissa viimeisen päälle hiottu suunnitelma, että tulkkityttö juoksee rahat sylissä läheiseen pankkiin ja minä jään ”estämään” päällikköä poistumasta toimistostaan. Kului uskomattoman vähän minuutteja, kun tulkki juoksi takaisin toimistoon ja huusi ”pankki on kiinni!” Tässä vaiheessa koin jälleen varman tappion tunteen. Kello oli jo kymmentä yli kaksi.

Viisumitoimiston päällikkö oli natsoista päätellen todella korkean arvon kaveri, hän ei tuntenut pienintäkään sääliä minua kohtaa, mutta kenties pientä empatiaa hengästynyttä, rahakasan kanssa huohottavaa tulkkia kohtaan. Hän nosti epäröiden luurin ja sanoi pari lausetta farsin kielellä. Tämän jälkeen tulkki alkoi taas juoksemaan alakertaan keskimääräistä isompi tuli perseen alla. Kuulin myöhemmin, että päällikkö soitti pankkiin ja käski avata sen.

Kello oli noin 14.25, kun tulkki tuli maksimisykkeillä takaisin toimistoon kuin taistelun kokeneena. Rahoja hänelle ei ollut, sen sijaan hyvin paljon sylkeä poskella ja jonkinlainen kuittipaperi kädessään, jonka hän ojensi päällikölle ennen lysähtämistään tuolille. Hän kertoi myöhemmin, että hänen rynnätessä kadulla kohti pankkia, kulman takaa tuleva henkilö oli sattunut sylkäsemään juuri silloin, kun hän juoksi kulman taakse. Hän kuitenkin suoritti tehtävän, räkä poskella, ennätysajassa, sydän lähes rinnasta irti pamppaillen. Luulen, että tulkkini kaikkensa antaminen oli suuri osa sille, että päällikkö lopulta suostui leimaamaan passiini uuden viisumitarran 14.45, kolme varttia toimiston sulkemisajan jälkeen.

Tulimme ulos rakennuksesta ja tuuletin passi kädessäni samalla tavalla, kun päästessäni Javaherin kanssa pudotuspeleihin.

Kuulin myöhemmin päällikön sanoneen suoraan, että hän ei antanut leimaa yliajalla minun tai seura-apurin takia – joka oli koko ajan seisonut tumput suorina -, vaan kaikkensa minun eteen tehneen tulkin takia. Olen hänelle ison kiitoksen velkaa. Seuraavaksi etsin taksin ja lähdin sillä pääkaupunkia kohti. Edessäni oli 10 tunnin taksimatka, sillä sisäiset lennot olivat jo kaikki menneet.

Ehdin Teheranissa vielä hyvästelemään suurlähettiläänkin, ennen kuin suuntasin yli kahta tuntia aikaisemmin kentälle. Olin siellä tosiaan yli kahta tuntia aikaisemmin paikalla, mutta tripla-checkkauksien jälkeen tulin viimeisenä koneeseen, noin kaksikymmentä minuuttia koneen lähtöajan jälkeen. Lentoyhtiön virkailija halusi kantaa käsimatkatavaroitani ja käski minun vain juosta kohti porttia. Koko jumbojetti odotti minua. Minulla oli kuumaan koneeseen istuessani täysin pelivalmis hiki enkä oikein enää tiennyt olenko väsynyt vai innoissani taistelustressistä. Ihmisen adrenaliinivarastot ovat muuten melko runsaat. Oppina tähän sopii se, että kansainvälisillä lentokentillä voisi varata sen kolme tai neljäkin tuntia aikaa, varsinkin, jos tietää kentällä olevan ylimääräisiä turvatarkastuspisteitä.

Tulin Suomeen sunnuntai-päivänä, ja kentällä odotti sukulaismies ja kotona sattumalta isot sukujuhlat kotona. Yleensä kohtalaisen sosiaalinen K. Vuorinen, allekirjoittanut, etsi niistä sukulaisjuhlista syrjäisimmän nurkkapöydän ja keskusteli vain tarvittavan. Olin todella väsynyt ja hämmentynyt kaikesta kokemastani. Analyysin aika ei tullut vieläkään, sillä seuraavana aamuna lupasin olla Pasilassa Yle Puheen radiovieraana. Kerron mielelläni Iranista ja edelleen kokemuksen positiivisuus on viisumihässäkästä ja suhteellisen heikosti organisoidun lentopalloseuran käytännön vaikeuksista huolimatta vahvana mielessäni noin 95%-5% -suhteella, mutta yksikin lepopäivä olisi reissun jälkeen tehnyt terää. Yksi kokemus Pasilaan menossani on jäänyt mieleen.

Äimistelin aamulla puolen vuoden jälkeen autolla ajamista, ja pysähdyin Loimaa-Helsinki välillä Karkkilassa Masuunin huoltsikalle. Pökerryksissä kaikesta mahdollisesta menin kuselle ABC:n wc-tiloihin. Löysin aamuvarhaisella täysin kliinisen puhtaat ja hiljaiset wc-tilat, jossa lorotellessani luin tekstin ”Cleantech Finland, tämä pisuaari säästää vuodessa 100 000 litraa puhdasta juomavettä.” -Ei helvetti. Olin noin 34 tuntia sitten ollut Gonbadissa, jossa keskiverto keittiö ei todellakaan vedä hygieniassa vertoja tämän huoltoaseman VESSALLE. Vakavoiduin sekunnissa ja surumielisenä ajattelin: ”Tajuaako jengi missä millaisessa paratiisissa täällä eletään…” Itse haastattelusta en muista juuri mitään.

Suomessa on kliinisen hygieenistä. Kun menin Iraniin, ajattelin etten kyllä ala vetämään noita salmonella-kanavartaita, joille on vähän vasurilla näytetty nuotiota. Noin kuukaudessa kuitenkin tajusin, että jos haluan ylipäätään syödä, niin minun on pakko alkaa jättämään taakseni tuo suomalainen nihkeily – siellä nimittäin ravintoloissakin ruoka valmistetaan barbecue -tyylillä. Otin silmiini nuotiosavua lukemattomilla piknik-reissuilla, mutta joka kerralla odottaminen oli sen arvoista.

Jälkeenpäin ajateltuna tein Suomeen päästyäni vähän hölmösti, kun laitoin kaikenlaiset kissanristiäiset lepäämisen edelle. Vaikka fysiologisesti lepäsinkin, henkisesti hyppäsin vain Iranin melskeesta suomalaiseen suoritusjunaan, jossa yritin epätoivoisesti harjoitella kiinni menetettyä aikaa sekä juoksin kavereista ja mediatilaisuuksista toiseen. Menin maajoukkueleirille kenties elämäni heikoimmassa naanleipä -kunnossa ja vieläkin jossakin määrin väsyneenä. Insipiroiduin siellä kuitenkin täydellisesti, sillä kohtasin maajoukkueessa aivan ihmeellisen ilmapiirin. Palaan maajoukkuetoimintaan vielä jatkossa, mutta todettakoon se nyt, että maailmanliigaan varamieheksi jääminen kahden leiritysviikon jälkeen oli iso pettymys, mutta jossain määrin kyllä hyväksikin. Muistan, kun astelin Hotel Kokkolan huoneeseen leiriltä tippumisen jälkeen, rojahdin sängylle ja tunsin, kuinka voin ensimmäistä kertaa hengittää vapaasti todella moneen viikkoon. Vasta siitä alkoi todellinen palautuminen Iranista.

Käytän mahdollisuuden hyväkseni ja kerron – en joukkueen sisäisiä asioita -, mutta yleisellä tasolla siitä, miksi Suomen miesten lentopallomaajoukkue oli ja on niin poikkeuksellinen paikka. Ensinnäkin yksikään Suomen pelaaja tai staffin jäsen ei ole maajoukkueessa ”töissä”, vaan se on ennenkaikkea kunnian ja intohimon laivue. En tiedä kesäkiertueista maailmanliigassa mitään enkä myöskään arvokisoista, mutta tunsin, että jokainen jäbä antaa kaikkensa ja ilmapiiri on todella erinomainen. Seurajoukkueisiin verrattuna, kukaan ei ajattele itsekkäästi, vaan kaikki näkevät ison kuvan ja tuntevat olevansa osa jotakin itseään suurempaa. Itse leirillä tein kaikkeni paitsi omassa kehityksessä, myös muiden passareiden sparraamisessa. Suomen lentis on meidän kaikkien yhteinen juttumme.

Toiseksi aistin, että suomalaisessa huippulentopallossa mennään otollista vaihetta, kun runko on lähes poikkeuksetta optimaalisessa iässään, staffi hitsautunut loistavasti yhteen ja suomalaisessa lentopalloperheessä on kenties historiallinen yhteisöllisyyden vaihe. Kun puhutaan vaikkapa suomalaisesta torjunta-puolustus -pelaamisesta, siihen liittyvistä tekniikoista ja ajattelumalleista, voidaan puhua jo kansallisen peli-identiteetin muovautumisesta. Tässä Sammelvuo ja monet mestaruusliigavalmentajat tekevät erinomaista työtä, ja uskon suomalaisen lentopalloilun ottavan suuria askeleita tulevaisuudessa. Yhdessä olemme hyviä ja pystymme korvaamaan pelaajien määrän laadulla montaa muuta maata vastaan. Näen ehdottomasti maajoukkueen pelitavan, johtavat persoonat, kaikki pelaajat ja tukihenkilöt sekä joukkueen ilmapiirin sellaisena kasvualustana, että tämä maajoukkue tulee tekemään vielä suuria tekoja. Antakaamme siis suomalaisena urheiluperheenä kaikki tuki sekä miesten että naisten maajoukkueillemme, joista etenkin miesten puolella pelataan maailman äärimmäisellä huipulla. Lentopallo on yksi maailman harrastetuimmista palloilulajeista ja taso on päätä huimaava.

Ihailen ja arvostan loputtoman paljon sellaista johtajuutta ja ehdottomuutta, jota kapteenisto Lehtonen ja Siltala edustavat, näen Upin ja Lelun poikkeuksellisen ratkaisuvoiman horjumattoman itseluottamuksen osoituksena – jota mediassa kuvailtaisiin varmaankin ”individual efforttina” – sekä uskon siihen taidon määrään, joka vaikkapa herroilla Kermari, Tervalahje kumpuaa jokaisesta suorituksesta. Mennäänpä herrantähden nyt seuraamaan näiden miesten edesottamuksia ja laitetaan kattila täyteen Espoossa ! Arvostan suomalaista lentopallokulttuuria enemmän kuin iranilaista, ja haluan sen omin silmin kokea jokaisessa Suomen ottelussa! On aika puhaltaa suomalainen huippulentopallo sellaiseen kiitoon, ettei se tuuli tyynny ennenkuin arvokisojen palkintopalleilla!

Iran opetti minulle paljon, ja on vaikea sanoa tarkalleen mitä. Ainakin näin, että ihmiset toimivat niin kaukana pohjoisessa kuin kaukana Lähi-idässäkin ympäristönsä muokkaamina. Jos Suomen kansa nyt istutettaisiin Iraniin ja iranilaiset Suomeen niin, parin sadan vuoden päästä huomaisimme elävämme suhteellisen samoilla meiningeillä mitä nyt molemmissa maissa jo tapahtuu. Kaikki haluavat selviytyä, kaikki haluavat ruokaa, vettä, lämpöä ja rakkautta sekä mielekästä tekemistä.

Tässä on Pohjois-Iranissa asuvien Turkmeeninaisten kansallispuku.
20150320_164930

Suuresti arvostamani teheranilainen vuorikiipeilijä Mohammad joutui tänä vuonna luopumaan K2-haasteestaan sponsorirahojen vähyyden takia, mutta on sen sijaan lähdössä oppaaksi Himalajalle suomalaiselle vuorikiipeilijä joukolle! Mohammad kertoi, kuinka hänen mielestään suomalaiset ovat poikkeuksellisen huippuja ja hulluja tyyppejä, mutta hänellä on sydänystäviä myös Pakistanissa ja Afganistanissa. Kehoitan siis äärimmäiseen varovaisuuteen, mitä tulee kansojen ja ulkomaalaisten tuomitsemiseen ennakolta. Me elämme samalla planeetalla, samojen lainalaisuuksien alla, vain erilaisissa ympäristöissä. Jos jokin maailman voi pelastaa, on se yhteistyö, ei eristäytyminen. Samasta aiheesta muuten puhui juuri eräs toinenkin lentopalloihminen, yksi maailman kovimmista tekijöistä, otsikolla ”Iranians are wonderful!”

Nyt kun Mohammadia jo sivuttiin, on ehkä aika vetää pieni jälkitarina ”mitä henkilöille nyt kuuluu” -osiona. Brassimörkö Ricardo elää onnellisena vaimonsa ja tyttärensä kanssa Brasiliassa, olkapää -leikkaus meni hyvin ja mies valmistatuu ensi kauteen pelatakseen Brasilian Superliigassa todenäköisesti Maringa nimisessä joukkueessa. Olin juuri eilen viimeksi Ricardoon yhteydessä ja hän halusi lähettää kaikille blogia jossain vaiheessa lukeneille ison halauksen! Ja etenkin niille, jotka lukivat hänestä kertovia kohtia blogista! 😉
Jos jonkua kiinnostaa rupatella hänen kanssaan, blogin lukijoille on kuulemma luvattu chättiaikaa facebookissa, kunhan vain pyytää ystäväksi henkilöä ”Ricardo Arozio Faccin” ja sanoo olevansa suomalainen. 🙂

Jhonlenn Barreto Kruz Penan kanssa olen myös tekemisissä monta kertaa viikossa whatsappilla. Barreto meni Iranin jälkeen vetämään pleijarit vielä Libanoniin ja pelaa nyt Venezuelan liigaa. Hän on tällä hetkellä Venezuelan liigan parhaimman joukkueen paras pelaaja. Maassa, jonka maajoukkue on ollut todella kova ja entiset tähdet ovat miehittäneet sarjan. Kaveri on kovassa kunnossa ja joku eurooppalainen joukkue saa hänestä kovan hyökkäävän yleispelaajan rosteriinsa ensi kaudeksi. Hän on siitä erikoinen, että mies on vetänyt jo yli kaksi vuotta ympäri vuoden seuralentopalloa eri puolilla maailmaa, eikä loppua näy. Aina on jossain päin liiga käynnissä. ”Mulla on kotiasiat kunnossa ja laji tuntuu kiinnostavalta.”

Tässä näin viimeistä kertaa Barreton lentokentällä, jonne olin mennyt porukoita vastaan överivirallisella lookilla.

20150323_025343

Herrasmieskerholaiset Gonbadista lähtevät lomalle Suomeen heti kun ehtivät. Suomessakin voi siis pörrätä iranilaisia seurassani. Hotellityöntekijöillä ei ole varaa matkustaa Eurooppaan, mutta heidän olemassaolostaan muistuttaa alati terrorisoituva Facebook-seinäni. Iranilaisille kaikki kaikessa on instagram ja siellä nimimerkki kasperkabatsini onkin saanut aika lailla kyytiä, vaikka en ole kuvan kuvaa laittanut rekisteröitymisen jälkeen. Noin kymmenen ihmistä maasta on edelleen jatkuvassa kontaktoinnissa kanssani, kuten vaikkapa kiittäen tuhannetta kertaa ”maailman parhaasta paidasta”.

image-d5c22e3d4a26417622205c7c4b79d97a42306dea116b04b43d28ae31c9c64d9e-V

Muutenkin tunnen, että puolivuotisaikani ainoana suomalaisena Pohjois-Iranissa olisi mennyt hukkaan, jos en voisi olla jatkossakin linkki maiden välillä. Minulla on hyvät suhteet lentopalloihmisten lisäksi tosiaan muutamiin liikemiehiin, taiteilijoihin, mattojentekijöihin ja jopa tosiaan ammattivuorikiipeilijään strapetsitaiteilijaa unohtamatta! 😀

Jos tarvitset siis lentopalloilijaa, persialaista mattoa tai turkmeenimattoa, maalauksia tai iranilaista käsityötaidetta, ota ilman muuta yhteyttä, kasper.vuorinen7@gmail.com niin katsotaan mitä voidaan tehdä, toin kaikenlaista jo mukanani ja minulla on suorat yhteydet tekijöihin ja toimijoihin. Kokopäivätyötä tästä en halua, sillä jatkan lentopalloilijana, mutta haluan auttaa toisiaan tarvitsevia tahoja löytämään toisensa Suomi-Iran -akselilla.

Tässä on iranilaisia kädentaitojen helmiä, joista taulut ovat suoraan saatavilla.

20150324_183250

iran painting 2

Iran painting 1

20150324_183918

Tässä vaiheessa voisin myös heittää kehiin peruslatteudet, että olen pahoillani blogien epäsäännöllisestä ilmestymisestä ja blaa blaa blaa… Toisaalta nyt lukijat voivat lopultakin olla varmoja, että nämä loppuivat. 😉 En tiedä vielä missä pelaan ensi kaudella, ja sain ystäviltäni lahjaksi tuliterän muistiinpanovihon, joten uskon, että kirjoittaminen tulee pysymään kuvassa mukana. Tämän viimeisen osan ilmestyttyä nyt juhannuksen jälkeen, opin, että lupauksia julkaisuaikataulusta ei ainakaan kannata antaa.

En halua tähän loppuun kerrata kaikkia kirjoittamiani oppeja, tuskin kellekään lukijalle on jäänyt epäselväksi Iranin upea luonto, iranilaisten huomiota herättävän upeat käytöstavat ja ihmisten solidaarisuus, kauniista kielestä, syvästä kulttuurista ja loputtomasta historiasta puhumattakaan. Sen sijaan, haluaisin vielä kerran antaa lukijoille jotakin kättä pitempää, oikeasti tärkeää. Ajatukset on luettu Titti Holmerilta.

Harvardin yliopiston psykologian, psykiatrian ja neurotieteen professori Richard Davidson on saanut ihmiselämästä selville, että onnellisuus on 50-prosenttisesti geeneissä, siitä miten syntyjään suhtaudut asioihin. Tästä johtuu, että väkivaltaisimmistakin kodeista voi tulla tasapainoisia, iloisia ihmisiä, kun taas ”täydellisestä” kodista voi tulla murhaajia tai masennuksen uhreja. Tämä tieto voi auttaa jonkua, sellaista, joka ihmettelee miksi itsellä on niin usein negatiiviset ajatukset ensimmäiseksi mielessä – huh, vika ei sittenkään ole minussa, vaan geeneissä.

Lisää hyviä uutisia on luvassa. Kolmasosa ihmisistä ajattelee luontaisesti positiivisesti, joten he voinevat luritella elämäänsä melko hyvässä myötäpuhurissa, heidän asenteensa pelastaa heidät joka tapauksessa. Toinen kolmannes ajattelee luontaisesti suurinpiirtein neutraalisti. Ehkä kuitenkin parhaimmat uutiset ovat nyt sille viimeiselle kolmannekselle, jolla on heikoin geneettinen perimä onnellisuutta silmällä pitäen, sillä he ajattelevat luontaisesti negatiivisesti: Aivot muuttuvat koko ihmisen eliniän ajan ja uusia aivosoluja syntyy. Meillä on siis mahdollisuus vaikuttaa itsemme ja onneemme.

Davidson löysi erään tiibetiläisen munkin, joka oli meditoinut noin 10 000 tuntia viimeisen 30 vuoden aikana, josta suuri osa oli ollut myötätuntomeditaatiota, jossa ajatellaan aktiivisesti toisista ihmisistä hyvää. Munkin aivot osoittautuivat ”maailmanennätykseksi”, sillä vasemmassa aivopuoliskossa oli aktiivisuutta enemmän kuin koskaan ennen oli mitattu tuhansien koehenkilöiden joukosta. Vasemmassa otsalohkossa aktiivisuus lisääntyy, kun ihminen tuntee iloa, onnea ja rakkautta. Tästä pääteltiin, että ihminen voi harjoitella itsensä onnelliseksi. ”Happiness is a skill.” Onnellisuus on opittu taito. Voimme oppia olemaan onnellisia. Useat tutkimukset osoittavat, että tähän päästään, kun pystytään olemaan enemmän läsnä ja tarkkailemaan tietoisuuttamme. On oikeasti siistiä syödä ruokaa, jonka todella maistaa, herätä aamulla kiitollisena, iloita läheisten ihmisten seurasta ja nauttia kulloisestakin jutusta mitä tekee, automaation ja tunteilleen antautumisen sijaan. Hyvä mielessä pidettävä periaate on ”less is more”, se mitä tuo tarkoittaa, avataan hyvin täällä.

Toinen iso havainto oli se, että onnellisuus on aina hetkessä. Edes lottovoito tai suuri menetys ei vuoden päästä tunnu mahtavalta tai surkealta, ihminen turtuu ja tottuu kaikkeen, iloon ja suruun. Ihminen on myös koko ajan liikkeessä nälästä kylläisyyteen, pirteydestä väsymykseen tai tyytymättömyydestä tyytyväisyyteen. Ei ole siis olemassa pysyvästi onnellista ihmistä, joka on saanut jonkun tavoitteensa tai elämäntilansa toteutettua. Maailma on täynnä onnellisia sinkkuja ja onnellisia avioliitossa eläviä, sekä myös surullisia molemmissa kategorioissa. Sama pätee työelämään, liukuhihnalta suurimpiin pääjohtajiin. Ulkoiset olosuhteet eivät luo onnea, saavutetut tavoitteet eivät tuo hakemaasi autuutta.

Onnellisuus on itse asiassa niitä hetkiä, jolloin olet nukkunut riittävästi, syönyt hyvin, läheisesi heittää hyvää läppää ja keskittymisesi on yhdessä asiassa. Onnellisuus on aina vain hetkiä, kykyä tasapainoilla suhteessa ruokaan, juomaan, liikuntaan, uneen, sosiaalisuuteen, yksin rauhottumiseen, seksuaalisuuteen ja itsetuntoon. Kun kehosi voi hyvin, edullisia hormoneja vapautuu ja olemme kiinnostuneita, iloisia, ajattelemme positiivisemmin ja toimimme päämäärätietoisemmin, koska toimintahalumme eli motivaatiomme on korkea. Lähde liikkeelle siis perusteista, kehosi hyvinvoinnista ja huomaa, kuinka myös ajatuksesi ja tunteesi valoistuvat. Kun olemme tietoisesti läsnä, voimme huomata onnen ennen kuin se kiitää ohi tai yhtä hyvin onnettoman olon, jotta voimme tehdä sille jotakin. Onni on siis hetkittäisten tyydyttävien tuokioiden muodostama mosaiikki. On kysymys siitä, että ihminen tulee tietoiseksi näistä tuokioista ja on niissä läsnä.

Tähän oli tarkoitus lopettaa. Koneeltani löytyi kuitenkin alla oleva vanha pätkä, jonka vannotin itselleni tunkevani vielä viimeiseen tekstiin, maksoi mitä maksoi. Siinä esiintyvät sitaatit ovat kaikki omiani. Tuntui, että sitä kirjoittaessa ajatusten sanallistaminen oli vaikeaa, mutta kyllä siinä pointti on taustalla, toivottavasti joku löytää ja soveltaa urheiluun tai mihin tahansa.

Urheilu ja elämä ”is pretty funny, I would say”. Tarkoitan tällä sitä, että meillä kaikilla on kyvyt tehdä mitä ihmeellisimpiä asioita, mutta jonkin uskomattoman saavuttaminen vaatii joskus juuri päinvastaista mitä järki yrittää meille kertoa. Kun puskemme läpi harmaan kiven, väännämme väkisin, runttaamme ja emme ikinä anna periksi, emme ehkä tule huomanneeksi, että esimerkiksi erinomaisen lentopallo-ottelun pelaaminen tai muun ”kovan” suorituksen tekeminen löytyy itse asiassa siitä, että vain heittäydymme pelille, annamme tilanteiden viedä ja luotamme itseemme. Ei ole kysymys siitä, etteikö jokainen pelaaja pystyisi syöttämään kovaa. Kysymys on siitä, kuka pystyy nauttimaan syöttämisestä eniten, suuressa ottelussa, ratkaisuhetkillä. Meidän on annettava olla ja levättävä hetkessä, hengitettävä rennosti ja antaa vain mennä. Meillä on uskomattomia pelaajia, joiden taitotasot ja voimat riittävät maailman tappiin asti. Antakaamme vain itselleme luvan olla hetkessä ja pelattava. Kaikki löytyy rentoudesta.

Urheilussa on aina paineita, niin alas kukaan ei pysty kilpaurheilussa edes memenään, etteikö joku olisi katsomassa, joka odottaa onnistumistasi. Suurissa otteluissa niitä vain on vähän enemmän. On oikeastaan hyvin väsyttävää puhua paineista ja niiden sietämisestä. Se aihe tulee aina olemaan esillä ja antaa sen siellä olla. Meidän tehtävä on vain pelata ja pitää hauskaa vastustajan kustannuksella, niin kieroutuneeksi ja helpoksi homma on tehty.

On siis muistettava, että aina kun vaadimme, aina kun puristamme ja aina kun runttaamme väkisin, jotakin myös katoaa. Haluaisin nähdä kentällä rytmiä, helppoutta ja nautiskelua. ”Whenever we think we have to be tougher, we must remember, that the toughest guy is the one, whose body and mind knows, that the perfect shot comes from love and joy, never from scoreboard, coach´s commands or demands – never from fear or wish. But always from love.”

Eksentrikko, viimeistä kertaa nimimerkillä, Kasper-Ali, kiittää ja kuittaa.

20150206_145337

20150327_135305

20150322_015555

P.S. Iranilaisilla oli tapana heittää läppää siitä, kuinka joka päivä pitää kiittää olevansa hengissä maassa, jossa maanjäristykset, tulvat ja kolarit ovat arkipäivää. Minä kiitän nyt, että olen saanut kirjoittaa teille maasta, jossa sekopäiset nettivideot, runot ja impulsiisivuus olivat arkipäivää.

Koska runo on tehty ja impulsiivisuus -kortin käytin jo viisumitoimistossa, tässä on viimeinen nettivideo, arkistojen kätköistä – Iranin luonto. Kiitos ja näkemiin!

Play offs, part 1

Sobh be-kheyr! Huomenta! Sabh be-kheyr! Hyvää yötä!

Viime kerralla kerroin play offs -paikasta, ja jatkan nyt tuosta. Tästä tullee jonkinlainen trilogia kertomus, ja nyt on siis ensimmäisen jatko-osan vuoro. Kuten me kaikki tiedämme, maailma tuntee monia hyviä jatko-osia. Uusi testamentti, Kaksi tornia sekä Mies ja alaston ase 2 1/2, mitä näitä nyt on. 🙂 Joskus kuitenkin sattuu niin, että uusi versio on niin hyvä, että se pyyhkii suorastaan lattiaa alkuperäisellä. Tässä on yksi hyvä esimerkki musiikin saralta. Tällä videolla on hyvän mielen takuu. Katsotaan mitä tällä kirjoituksella saadaan aikaan.

Nyt kun Iranin superliigassa on huipennus menossa ja Suomen mestaruusliigassakin ollaan sitä lähestymässä, niin lienee paikallaan yrittää selventää, mistä itse asiassa on kyse. Play offs -vastustajamme ensimmäisellä kierroksella oli Urmia. Se on budjetiltaan ja tämän kauden satsauksiltaan noin kymmenkertainen meidän Javaheri Gonbadiin verrattuna. Saimme pelata maailman tähtiä vastaan. Ensimmäisen matsin jälkeen kirjoitin vain yhden asian ylös mustaan vihkooni, ja se oli ”beauty of sport”.

20150218_175650

11056960_892438147445185_1830021439_n

Urheilun kauneus lienee siinä, että siihen sisältyy osallistujien hiljainen lupaus kaikkensa antamisesta. Varmasti kaikki urheilijat ovat jollakin tasolla kilpailullisia. On yksinomaan hienoa, että vastustaja tekee aivan kaikkensa voittaakseen sinut. Etsii heikkoutesi ja iskee niihin täydellä voimalla. Näin saamme aikaan todellisen paremmuusjärjestyksen, ja jokainen sen tunnustaa taiston tauottua. Kilpailu, urheilu, on silloin kauneimmillaan ja parhaimmillaan, kun paineet ovat suurimmillaan ja asetelmat herkullisimmillaan. Olen itsekin todennut, että ”panokseton urheilu on turhaa.”

Itse ottelu on urheilun palkinto. Se, että saamme jollakin elämän areenalla turvallisesti antaa kaikkien luolamiesaikojen vaistojemme vapautua ja todella taistella sydämemme pohjasta. Kun on antanut kaikkensa, ei ole juurikaan väliä, hävisikö kahdella pinnalla vai ei. John Wooden, ehkä yksi urheiluhistorian parhaista valmentajista, opetti pelaajilleen, että olisi hienoa, jos urheilija pystyisi antamaan kaikkensa kentällä, ja tämän jälkeen elämään niin, ettei ulkopuolinen voisi hänestä päätellä, onko hän voittanut vai hävinnyt ottelun. Meidän pitää olla tulosten yläpuolella. Voitto ja tappio eivät määrittele meitä, vaan tapa jolla elämme.

Se, että urheilija astelee ryhdikkäästi kentälle, antautuen koko sielullaan kamppailulle, jonka tietää olevan täynnä väkivaltaisia, aggressiivisia, alistavia ja halventavia ajatuksia vastustajalta, on rohkeutta. Meidän on oltava urheita, vaikka emme tiedä lopputulosta. Meidän on uskallettava, vaikka kaikki sisäiset organismimme käskevät juosta ja paeta. Meidän on kannettava vastuuta, kohdattava tuli ja hyväksyttävä taistelun raakuus. Ja me vielä tykkäämme siitä.

Joskus mietin, järjettömän viisieräisen taistelun jälkeen, henkisesti ja fyysisesti täysin tyhjänä, kun aika on ollut pysähdyksissä ja vain soturi sisälläni on toiminut viimeiset kaksi ja puoli tuntia, että miten kukaan ihminen, joka ei ole saanut urheilemisen mahdollisuutta ja siunausta, pysyy järjissään ilman tätä mahtavuutta?

Ymmärrän, että muusikot saavat samat kicksit hyvästä keikasta. Mutta olen surullinen sen toimistotyöntekijän puolesta, jonka tähtihetki osuu hyvän raportin palauttamiseen ja kehuun pomolta. Olen ylpeä maailman urheiluperheestä. Me kaikki tiedämme mikä tässä addiktoi. Voimme vain iskeä silmää, hymyillä arveluttavasti ja kiittää toisiamme siitä, että saamme astella taas uudestaan kentälle. Tätä on ”beauty of sport.”

Urheilu on toisaalta Hippo ”Zeus” Taatilan mukaan ”kaupunkien ja maiden sivistynyttä sotaa ilman kuolonuhreja”. Joten pystyäksemme välttämään joukkotappelun (ainakin useimmiten), on meidän taisteltava sääntöjen mukaan. Tätä varten tarvitaan ”Haagin sotarikostuomioistuin” eli ottelun tuomari. Olen yhä enemmän tullut sille kannalle, että joukkue tai pelaaja joka tosissaan uskoo tuomarin ratkaisseen pelin, on vailla suhteellisuudentajua. Ottelussa on sadoittain palloralleja, joiden aikana voit osoittaa paremmuuden. Minusta on erinomainen idea, että me maksetaan ulkopuoliselle sitoutumattomalle ja puolueettomalle taholle siitä, että hän tulee setvimään raakuuksiamme. Ilman tuomareita emme voisi pelata.

Itse pidän tuomarin tärkeimpänä ominaisuutena sitä, että hän viheltää mahdollisimman usein oikean tuomion. Minua ei kiinnosta, miltä tuomari näyttää, minkä värinen hän on tai miten hän käyttäytyy. Minua kiinnostaa, että voittaako pallorallin se, joka on siihen oikeutettu. Kaikista tuomareista eniten, taidan arvostaa loimaalaista pesäpallotuomaria Matti Lähteenmäkeä, joka ensinnäkin tuntee sääntökirjan täysin ulkoa. Siihen päälle tulee ominaisuus, että hän ei seuraile mitään ottelun juonta, eli pelaajien pelin aikaisia tunnetiloja tms., vaan tuomitsee jokaisen tilanteen omana yksittäisenä hetkenään. Tuomarin tehtävänä ei ole hyvitellä tai rangaista. Hänen tehtävänä on vain tuomita kukin yksittäinen tilanne oikein.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi pelaajat harjoittelevat, mutta tuomarit eivät. Matti Lähteenmäki, ennen kautta tai ottelua, käy läpi samanlaisen ruljanssin kuin pelaajatkin. Hän katselee videoita, valmistautuu, oppii tulevan matsin pelaajien ominaispiirteitä ja visualisoi mahdollisesti eteentulevia tilanteita. Hän pitää tuntumaa yllä myös ”ottelukauden” ulkopuolella ja miettii miten voisi tulla paremmaksi. Kuinka moni lentopallotuomareista tietää missä rotaatiossa kukin passari tykkää pelata paljon pipeä, jolloin on oltava erityisen valpas seuraamaan tuon takakentän hyökkäyksen mahdollista viivarikkoa? On syytä asettaa rajat uudestaan sille, kuinka hyvä ja asiantunteva tuomari voi olla. Pääsy uudelle tasolle on todella helppoa, siihen tarvitaan vain työtä – aivan sitä samaa mitä tarvitaan pelaajaltakin.

Iranissa on yksi maailman parhaista lentopallotuomareista. Tällä miehellä on vyöllään olympiafinaali ja monia muitakin arvokisojen ratkaisuotteluita.

20150213_160932

Jos hänestä jokin hauska piirre sanottakoon, niin se, että hän viheltää tunteella. Kuten sanoin, minua ei kiinnosta onko tuomari mukana pelin sykkeessä tunteella vai ei (toki liika tunne voi haitata havainnointia) tai näyttääkö hän deekulta vai särmältä. Minua liikuttaa vain tuomioiden oikeellisuus. Esimerkiksi tämä kyseinen tuomari, jos hän näkee epätoivoisen käsistälyöntiyrityksen takaseinään, ennen kuin pelaaja edes ehtii tulemaan esittämään anovia käsimerkkejään hänelle, hän jo huutaa takaisin ”EI OTTANU! MÄÄ NÄIN! ÄLÄ YRITÄ YHTÄÄN!” Vasta tämän jälkeen voi tulla vihellys ja käsimerkkejä pallon voittamisosapuolesta ei ehkä lainkaan.

Mutta hän näkee erittäin hyvin. Hän tuomitsee oikein. Tapa ja muodollisuus ovat merkityksettömiä. Toisaalta joskus, kun hän ei näe, voi mennä jopa kymmeniä sekunteja, jotta hän saa kyseltyä kaikki mielipiteet avustavilta tuomareilta, ennen kuin hän julistaa tuomionsa. Arvostin myös sitä, että hän kerran tuomitsi pallon pelattavaksi uudestaan, kun ei tiennyt oliko pallonhakutilanteessa pelaajan käsi pallon alla vai ei. En tiedä mahdollistaako nykyinen sääntökirja edes moista tuomiota, mutta tämä mies ei vain halunnut arvata pallorallin voittajaa. Hän on kova ukko.

Voi perhana, alan astua vanhaan ansaani, että tarinointi lähtee käsistä: äkkiä takaisin Iraniin.

Pudotuspelien henki täällä on ”pelataan kausi äkkiä alta pois, että maajoukkuepelaajat pääsevät valmistautumaan rauhassa kesän otteluihin.” Ottelusarjat ovat siis lyhyitä. Ensimmäisen ja toisen kierroksen ottelusarjat pelataan paras kolmesta -systeemillä eli voittaja tarvitsee kaksi voittoa. Itse Iranin mestaruus ratkaistaan kerta laakilla, se on Super Bowl -tyyppinen spektaakkeli, yksi ottelu puolueettomalla areenalla, johon tuodaan katsomot noin 15 000 henkilölle, kolme Jennifer Lopezia erätauolle ja hyviä käteensopivia esineitä yleisölle kentälle heitettäviksi. Paine jokaiseen palloralliin nousee, kun ottelusarjat ovat lyhyitä.

Matkustimme ensimmäiseen otteluun Urmiaan, joka on kyllä jonkinlainen lentopalloilijan taivas maan päällä. Siellä odotti noin 8000 henkilön yleisö ja kenties koko Aasian upein lentopalloareena, ”Home of Flamingos”. Urmia on Gonbadin ohella täysin sekopäinen lentopallofanatismin keskus. Kaupungissa on lentopallolle omistettu oma aukio, katu, ravintoloita, you name it. Agenttimme tuli käymään hotellihuoneessamme neljä tuntia ennen ottelun alkua, ”stadion is now full”.

20150217_121837

Paikallinen agentti kertoi, että kotijoukkueen suurin ase on kotiyleisö ja vierasjoukkueen suurin ase on kotiyleisö. Jos oma jengi pelaa huonosti, on mahdollista, että Urmian yleisö kääntää kelkkansa ja alkaa antamaan kovaa painetta omilleen. Gonbad ja Urmia ovat ainoita paikkakuntia, joissa yleisö koostuu lähes pelkästään lentopalloilijoista itsekin. He ovat todella hyvin selvillä tilanteista, ja asiantuntemus paistaa monessa asiassa läpi. Kun Iranin maajoukkueen päävalmentaja vieraili ottelussa, häntä odotti monta ”Tervetuloa!” -lakanaa ja valtava huuto, kun hän astui sisään halliin.

Hävisimme ottelun kolme-nolla. Saimme hyvän alun otteluun, mutta Urmia pelasi hieman fiksummin. Kävin tuplavaihdoissa onnistuen hyvin. Yksi näistä oli kolmannessa erässä tilanteessa 14-13 Urmialle, kun tulin jälleen kehiin tuplassa. Olimme luisumassa hampaattomaan kolme-nolla tappioon, joten ajattelin, että teen kaikkeni sytyttääkseni porukan vielä taisteluun. Tuosta tuplavaihdosta kehkeytyikin melko pitkä, ja sen päätyttyä olimme 18-19 johdossa. Puolustin, raastoin, huusin ja tuuletin. Onnistuin sytyttämään paitsi oman joukkueen, myös kotiyleisön. Gonbadissa minua rakastetaan, Urmiassa vihataan. Olkoon näin, ei haittaa yhtään. Tuo tuplavaihto on tässä videossa noin kohdalla 19.15-26.00. Videossa on muutenkin sekalaisia pätkiä Iranin peleistä, katsoo ken jaksaa. 🙂

Iranilaiseen impulsiiviseen tyyliin, kun lopulta hävisimme sitten tuplavaihdon jälkeen kolmannenkin erän, pelaajat ottivat kuumaa valmentajalle siitä, miksei minun ja kanssani kentälle tulleen yleispelaajan annettu jatkaa kehissä, kun tulimme takaa ohi. Viittasin kintaalla näille puheille, koska tulevaisuutta ei voi ennustaa, ei edes lentopallovalmentaja. Jossittelun sijaan meidän tuli kääntää katse välittömästi kotiotteluumme.

Tässä on kuva Urmian kuuluisasta järvestä, läheltä Turkin rajaa.

20150217_114431

Urmian keikasta on myös kerrottava se, että Urmian lentopalloilu haluaa kovasti kansainvälistyä, ja se on koko alueen lentopalloväestön toive (eli koko kaupungin). Näin ollen he ovat sitoutuneet toiminnnallaan tuon tavoitteen taakse. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että siinä missä esim. Varaminissa yleisö heittelee kiviä kentälle (yksi pelaaja sai päähänsä avohaavan) ja Teheranissa oli joukkotappelu kolmannessa erässä, Urmiassa yleisö tietää sen, että yksikin vakava järjestyshäiriö ja heidän upeaa stadioniaan ei tulla käyttämään kansainvälisten pelien areenana. Tämän vuoksi he varjelevat mainettaan ja käyttäytyvät todella hyvin, vaikkakin tietysti äänekkäästi. He ovat menneet niin pitkälle, etteivät juurikaan edes kiroile, vaan pysyttelevät huudoissaan ja lauluissaan asialinjalla. Tämä on poikkeuksellista koko Iranissa. Pahin lause on kuulemma ”sinä kunniaton pelaaja”, kun muualla tuo olisi lähinnä vitsi.

Urmian yleisön huumorintajusta kertoo se, että heidän laulunsa kotivoiton jälkeen on (viitaten Aasian Cupiin, johon Iranin mestari menee): ”Asia, Asia, be aware, we are ready to come!”, kun taas tappion jälkeen ”Asia, Asia, we were ready to come, but these players didn´t let us.”

Urheilukulttuurista mainittakoon vielä hetki alkulämmittelystä, kun ex-Urmia pelaajamme Samad Akbari sai noin 3 minuutin standing ovationit vanhoista ajoista. Kun Samad tajusi tämän, hän juoksi kunniakierroksen ympyränmuotoisessa hallissa ja kiitti yleisöä. Oli myös melko hullaantunutta, kun pelaajat huudettiin läpi niin, että 4000 huusi etunimen, ja 4000 vastasi sukunimellä, ja tämä toistettiin muutamia kertoja. Se oli mieletöntä hurmaa. Yksi ilotulitusraketti nähtiin myös pelin aikana, ja Vermiglio ottikin pelin kovimman spurtin sitä karkuun. Se aiheutti hyvät naurut molemmissa joukkueissa.

Lopetetaampa sitten moinen urheiluhöpötys ja tehdään kattaus siitä, mitä Iranilla on ollut minulle viime aikoina tarjottavana.

Kun kävin Gonbadissa jälleen iltateellä tuttava pariskunnan luona, kertoi lääkäriäijä tavanomaisesta työpäivästään läheisessä pikkukylässä. ”Ensiapuun tuli mies, joka sanoi, että perkules ku nuo leopardit lyö niin säätänän lujaa!” Miehellä oli selässään kaksi tassun viiltoa, jotka olivat hyvin siistejä riisteitä, mutta todella syviä ja vuosivat paljon verta. Lääkäri parsi miehen kasaan ja toivotti taas onnea seuraavalle metsäreissulle. Eikös Einsteinkin jo sanonut, että se on tyhmä se, joka toistaa samaa asiaa toivoen saavansa eri lopputuloksen? Muutosta odotellessa, toivotaan, että ensi kerralla mies on leopardia vahvempi. Lääkäri kertoi, että muutama ihminen pari kuukautta sitten kuolikin leopardin shmässätessä vähän kovempaa.

Samainen lääkäri kertoi hyvän esimerkin alueen lentopallohulluudesta. Heillä oli ollut yöpäivystys, ja he asensivat köyden taukohuoneen poikki ja alkoivat lämimään istumalentopalloa. Pelit olivat niin hauskoja, että puolessa välissä yötä he soittivat paikalle myös kaksi lääkäriä, jotka eivät olleet työvuorossa. He tulivat kotoaan keskellä yötä pelaamaan. Matsit loppuivat kuulemma vasta tunti työvuoron päättymisen jälkeen. Kysyin mieheltä, että mitä jos kiihkeässä tilanteessa toisen eräpallossa teille tulee potilas? Sain vastaukseksi vain naurua. En tiedä mitä se tarkoitti.

Perhana, taas luisuu lentopalloon. Noh, annan luisua.

Iranissa on jänniä tapoja, (puhun nyt pohjois-Iranista, joka on lentopallohulluinta aluetta), miten lentopallointoa puretaan myös kauden jälkeen kesällä. Pihapeleistä on pari esimerkkiä blogin lopussa olevalla videolla, mutta täällä pelataan ulkona myös todella koviakin pelejä. Isojen rahojen pelit ovat viisi vastaan viisi, jossa takakentältä on siis yksi pelaaja otettu pois. Rotaatiota ei ole, joten paras keskitorjuja on koko ajan keskellä, paras kakkospuolen pelaaja kakkospuolella jne. Paras syöttäjäkin saa syöttää koko ajan. Tässä pelimuodossa järjestetään turnauksia tai yksittäisiä pelejä, ja nämä aiheuttavat kiinnostusta laajasti. Iranissa on myös pelkästään ulkokauteen erikoistuneita ”power cup” -ammattilaisia, jotka tienaavat siis koko vuoden rahat vain kesän ulkolentopallopeleistä. Esimerkiksi viimekin vuosina jopa maajoukkueen kuusikkoyypee Gaemi tuli maajoukkuekesän jälkeen pelaamaan näitä ulkopelejä, kun voittorahat olivat niin suuria. Tässä pari kuvaa noista peleistä.

Screenshots_2015-02-28-01-11-24

Screenshots_2015-02-28-01-12-59

Kaiken huipuksi häissäkään ei pääse eroon lentopallosta. Koska häävieraille on tietysti mukava järjestää pientä ohjelmaa, täällä jätetään esittäytymisleikit välistä ja pelataan ulkona lentopallo-ottelu kahden viiden henkilön joukkueen välillä, jotka häiden järjestäjä on pyytänyt paikalle. Joskus pelaajat myös tulevat suihkun kautta mukaan juhlimaan. Hääottelut ovatkin luonteeltaan sitten enemmän näytöspelejä, joissa isäntä antaa palkkion pelaajille – ellei sitten hän halua kunnon show´ta, ja lupaa palkkiota vain voittajalle.

Iranissa alkaa pian uusi vuosi, kun persialaisen kalenterin mukaan vuosi 1394 alkaa. Uusi vuosi, Nowroozi, on koko vuoden suurin juhla täällä, ja se saa ihmiset kahdeksi viikoksi lomailemaan ja matkustelemaan. Tehran on uutena vuotena kuin Helsinki juhannuksena, täysin tyhjä ja autio. Ihmiset menevät mökeille, rannoille ja uskonnollisiin kohteisiin – ylipäätään matkustavat maan sisällä eri kaupunkeihin. Yksi tärkeistä matkakohteista on Mashhad, jossa on yksi maailman suurimmista moskeijoista. Täällä on nyt siis juhlan ja ilon aika, ja ensi yönä pitäisi ilotulitusraketit paukkua.

Jotta saatte jotakin käsitystä Nowroozista, yhdistäkääpä mielissänne joulun yhteisöllisyys, kun perheet kokoontuvat yhteen ja keväinen luonnon herääminen täyteen kukkaansa. Se on kaunis yhdistelmä ja tämä todella on ilon ja onnen juhla. Päivälliset vietetään pikniköiden ulkona ja juhlintaa jatketaan illallisen merkeissä sisällä. Nowrooz Mobarak! Hyvää uutta vuotta!

Tähän väliin voisin siteerata kahta lausetta, jotka olen hiljattain kuullut ja joita olen alkanut ymmärtämään. Ensimmäinen on ”There is no other place like Iran on the earth.” ja toinen on ”Wherever there is a one persian, it is enough to make a change”. Tämä todella on melko poikkeuksellinen paikka maailmassa: täällä äärimmäinen hyvä kätkeytyy kansalaisten sisimpään ja sitä näkee tiukan yhteiskuntakontrollin siivilöimänä valonsäteinä ihmisten loputtomassa kohteliaisuudessa ja ystävällisyydessä.

Iranin kansakunta on tuhansia vuosia vanha, ja he ovat aikanaan ollut antiikin suurimpia mahteja maailmassa. Tuossa ajassa jo evoluutiokin tekee työtään, ja parhaimmat selviytyvät. Persialaiset elävät Iranissa ja lukuisina siirtolaisina ympäri maailmaa ylpeinä juuristaan ja tuhatvuotisesta historiastaan. Ehkä tosiaan yksikin persialainen riittää muutokseen, tiedä häntä. Onko sinun naapurustossasi iranilainen, joka on se voimanlähde, joka kutsuu taloyhtiön asukkaat iltateelle tai puutarhaan lounaalle saaden aikaan yhteenkuuluvuuden tunteen? Jos tunnet tai tiedät jonkun, mene ja tutustu. Uskon ettet tule pettymään.

Leffaroolini meni muuten sivusuun. Herranjestas, olin jopa vähän kuumana heille, kun ilmoittivat kahden päivän varoitusajalla, että ”tule kuvauksiin Teheraniin”. -En muuten tule, sillä meillä on kauden tärkein kotiottelu, play offs -matsi Urmiaa vastaan kotona. Jos haluatte minut, siirtäkää kuvauksia kauden jälkeiseen aikaan.

He halusivat siirtää, mutta ilmeisesti kaivoksessa tehdyt suomalaisinsinöörin kohtaukset olivat pakko kuvata pois alta, koska kuvauspaikalle louhokseen ei olisi myöhemmin enää pääsyä. Molemmat osapuolet harmittelivat lopputulosta. He toteuttivat kuulemma kohtauksen niin, että joku iranilaismies esitti tätä suomalaishahmoa – aika nolo ratkaisu. 😀 Jos iranilaiset ovat ainutlaatuisia, niin kyllä ovat suomalaisetkin, täysin korvaamattomia. 😉 Voisi olla hauska nähdä se kohtaus joskus jälkeenpäin.

Olen saanut uutisia seuratessamme täällä Barretolta uuden kyseenalaisen lisänimen – ”Kasper, imperialist”. Suomi kun keikkuu mm. lehdistö- ja mediavapauden, korruptio- ja monien muidenkin tilastojen kärjessä maailmassa, ja Venezuela puolestaan on tällä hetkellä Meksikon jälkeen maailman toiseksi vaarallisin paikka ja tilastojen häntä päässä. Barreto onkin huumorimielessä rakentaneet täten vastakkainasettelua rikkaan Suomen imperialistisesta miehestä ja köyhästä kanssaeläjästä, mm. ”kommunisti-Barretosta”. 😀 Ravintolassa on hauskoja tilanteita, kun tarjoilijalle ilmoitetaan, että ”imperialisti ottaa varmaan jotakin kalliimpaa” ja ”kommunisti jotakin halpaa”. Yhtä kaikki, kuittaan kaiken myöntämällä, että ”Suomi tosiaan on maailman paras maa, minkäs mä sille voin. ”Suomessa kaikki heti nyt hanskat ilmaan ja Teemu Selänteen -polviliukuampumistuuletus Winnipegistä! Me ollaan aika kingiä porukkaa!

Yhdet ihmiset ovat todistetusti saaneet apua blogista. Vanhempani halusivat tulla Iraniin lomalle ja he menivät Helsinkiin Iranin suurlähetystöön pyytämään viisumia. Haastattelussa aiheutui ongelmia, kun olisi tarvittu kirjalliset lausunnot Suomen ja Iranin lentopalloliitoilta, että täällä tosiaan on ”meidän poika” muka pelaamassa. Hetken kahvihuoneeseen poistumisen jälkeen viisumi kuitenkin tuli hanskaan yllättävän helposti – iranilaisviranomaiset lähetystössä olivat lukeneet blogia ja tunnistivat ”pojan”. Terveisiä Helsinkiin!

Loppuun vielä pari suositusta: lukekaa Madventuresin kirja ”Maailmanselitys”, se on aivan timanttinen. Toinen hyvä opetus on tässä.

Tässä on teille myös video, siinä on vähän kaikkea sekaisin. Pahoittelen, että maisemakuvat puuttuvat ja suurimmaksi omaksi kuvissa esiintyy oma iranilaistunut oranki-naamani.

Jotta väitteeni iranilaisista maailman huomaavaisimpana ja toiset huomioonottavaisimpana kansana eivät olisi tuulesta temmattuja, kerron pari tosi tarinaa loppuun.

Suurlähettiläs oli ollut metrossa ja nähnyt paikalle tulevan kaksi noin 12-13 -vuotiasta poikaa, jotka tuona päivänä eivät olleet tulleet kyllä koulusta. Heidän vaatteensa olivat yltä päältä tomussa ja habitus näytti siltä, että he kenties olivat olleet apupoikina rakennustyömaalla. Metrossa kulki kauppias myyden pieniä karkkipusseja. Pojat eivät varmasti olleet syöneet koko päivänä, ja kuola valuikin molempien suupielistä.

He alkoivat laskeskella kolikkojaan, (pienin seteliraha on euroina 5 centtiä, kolikot siitä alaspäin) ja saivat yhteensä kasaan juuri ja juuri pienimmän karkkipussin hinnan. Pojat ostivat tohkeissaan ja innosta täristen pussin yhteisillä rahoillaan. He avasivat pussin – ja suurlähettilään täydeksi yllätykseksi – he tarjosivat pienestä pussistaann ensin koko metrovaunulle makeisia. Osa otti, osa ei ottanut. Suurlähettiläs kieltäytyi kunniasta, eihän pussissa ollut hänen kohdallaan montaa karkkia enää edes jäljellä.

Lopulta he jakoivat pussin pohjalla olevat loput karkit keskenään. He antoivat vähästään – alle 13-vuotiaat pojat, silmin nähden rankan päivän päätteeksi, nälissään, tuntemattomille, metrossa, viimeisillä rahoillaan, täristen omaa vuoroaan odottaen, omasta karkkipussistaan. He ovat oppineet käytöstavat vanhemmiltaan, jotka puolestaan vanhemmiltaan jne. Ketju lienee katkeamaton hyvin pitkälle.

Toinen kertomus on itseltäni, kun olin tapaamisessa toisella puolella valtavaa Teherania yhden toimittajan kanssa, ja minulla alkoi tulla kiire Suomen lähetystöön illalliselle. Tajusin, että minulla ei ollut kuin dollareita taskussa. Kello oli niin paljon, että valuutanvaihtopaikat olivat jo kiinni. Niinpä olin tilanteessa, että minun piti selviytyä valtavan metropolin toiselle puolelle noin tunnissa ilman rahaa ja tietoa miten se tulisi tehdä. Missä tahansa muussa maassa olisin kenties luovuttanut, mutta en Iranissa. Astelin ulos ja aloitin matkan.

Ensimmäiseksi jutun tehnyt toimittaja ohjasi minut taksilla menemään kohti tiettyä metroasemaa. Maksoin lyhyen taksimatkan pitkän keskustelun ja vakuuttelun jälkeen kahdella kahden euron (!) lompakosta löytyneellä kolikolla. Otin tavarani ja aloin ylittämään tietä kohti metroasemaa, jolloin kaksi ihmistä tarjoutuivat kantamaan laukkujani. Metroasemalla lipunmyynnissä ensimmäisenä sain hyväntuulista naurua osakseni ja he kysyivät mistä kaukaa matkalainen on tullut Iraniin. Sain lipun heiltä muutamalla riali kolikolla, jotka sain taksikuskilta – ja paljon ohjeita.

Teheranin metro menee viisi rullaporraspätkää maan alle ja tunneleita on lukuisia. Tiesin vain suunnan mitä kohti pyrkiä. En päässyt käytävillä edes parikymmentä metriä kerrallaan eteenpäin, kun joku englanninkielen taitoinen jo tuli tarjoamaan apuaan. Jos englanninkielistä ei ollut lähettyvillä, he pyysivät odottamaan ja lähtivät juosten hakemaan sellaisen. Minun ei tarvinnut kertaakaan kysyä apua, vaan he tulivat tarjoamaan sitä itse suoraan. Parin metrovaihdon ja selvittelyn jälkeen pääsin paikalle oikeaan paikkaan toiselle puolelle Teherania, ilman oikeaa valuuttaa ja suunnitelmaa.

Nämä tarinat tapahtunevat, kenties, vain Iranissa.

Iranilaiset sanovat, että olen täydellisen iranilaistunut, koska

-en enää hakeudu istumaan tuolille, vaan menen suoraan makoilemaa lattialle matoille tyyny kainalossa,

-juon vesijohtovettä tuosta noin vaan,

-juon teetä naurettavia määriä päivässä ja

– blogini on aina myöhässä.

-Kasper-Ali

Gonbadin kuninkuus ja historiallisia merkkipaaluja

Salam!

Hei, pahoittelen hiljaiseloani. Keskitin pudotuspelien aikaan kaiken energiani joukkueen eteen. Nyt kun tilanteet ovat rauhoittuneet, on aika raapustella ajan kanssa. Tästä alkaakin nyt siis tiiviimpi vaihe blogin parissa ja juttua tulee ”pikku” osissa. Tässä on ensimmäinen siipale.

Iranin vallankumouksen muistopäivänä seuramme halusi minun lausuvan pari sanaa juhlatilaisuudessa Gonbadissa, ja pidinkin näin siis ensimmäisen persiankielisen puheeni.

20150210_175657

Halliimme oli pakkautunut muutama tuhat kuulijaa, eikä ajatuksesta ”vedän tän vain samalla tavalla kun kaikki aikaisemmatkin persiankieliset puheeni Iranissa” ollut nyt kyllä vetoapua. Olin jälleen hyppy tuntemattomaan tilanteessa, joten ei muuta kuin hartiat taakse, katse kirkkaaksi ja ”suon yli niin että heilahtaa.” (Käyttävätkö muuten matadorit Espanjassa vastaavassa tilanteessa lausahdusta: ”On aika tarttua härkää sarvista!?”)

Totuuden nimessä on sanottava, että luin lähes koko ajan paperista – eikä teksti siinä ollut farsia, vaan lausumisohjeita meidän kirjaimillamme. Näistä varotoimista huolimatta virheitä tuli roppa kaupalla ja sekös kuulijoille kelpasi, samoin kuin itselleni. Hauskaa oli.

Sallinette, että piipahdan hetkeksi Iranin ulkopuolisissa asioissa. ”Ette?” -Ei se mitään, teen sen silti.

Tahdonvoima siirtää ihmisen voimavarojen rajoja.

”Älä sano minulle, että se on mahdotonta. Sano vain että et pysty siihen – tai että niin ei ole vielä tehty. Ainoat oikeasti tietämämme asiat ovat Maxwellin yhtälöt, Newtonin kolme lakia, suhteellisuusteorian kaksi postulaattia ja alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Siinä kaikki, joiden tiedämme olevan totta. Kaikki muut ovat ihmisten asettamia lakeja.” -Dean Kamen, Segwayn keksijä ja National Medal of Technology- sekä Lemelson-MIT -palkintojensaaja –

Kun syrjeksitty Simo Santapukki kyhnötti ala-asteen pihalla välitunnilla ottaen osumaa muiden oudoksuvista katseista, hän oli täysin varma, että tulee vielä soittamaan maailman parhaassa rock-bändissä. Kun Apulanta -yhtye ei kovista yrityksistä huolimatta breikannut moneen vuoteen ja porukka oli jo hajoamassa, ”Sipe” ei ainoastaan uskonut, vaan hän tiesi, että hän soittaa jo nyt maailman parhaassa bändissä – muut eivät vain tienneet sitä vielä.

Kun loimaalainen Jaakko Haltia sai päähänsä rakentaa Aapo Rantasen ja satojen vapaaehtoisten avulla maailman suurimman lasten ja nuorten lentopallotapahtuman, Power Cupin, Loimaalle, se tuntui melko utopistiselta, aivan kuten loimaalainen SM-sarjatason lentopallojoukkuekin.

Kun Mauro Berruto otti suomalaiset lentopallomiehet komentoonsa, kompromisseihin ei suostuttu, koska hyvä on erinomaisen pahin vastakohta.

Kun isäni Vuorisen Konepaja aloitti toimintansa 1979, maanviljely oli ollut suvussani päälimmäisin elinkeino vuosikymmenien ajan.

”On valintas yksin sun, sun voimastas jotain muuttuu, jos vain tahdot niin. — Riittääkö usko, säilyykö toivo, elossa kauaa enää? Sydämes tuntee sut paremmin kuin uskoisitkaan” – näin kirjoittaa Wirtasen Toni.

Apulanta breikkasi. Power Cup järjestettiin. Hurrikaani ja myöskin Bisons pelaavat monetta vuotta menestyksellisesti korkeimmalla sarjatasolla – kahdenkymmenentuhannen asukkaan Loimaalla. Suomi nousi maailman lentopalloeliittiin. Vuorisen Konepaja toimii tänäkin päivänä.

Jos sinulla on unelma, pidä siitä kiinni. Tämä lause on niin kliseinen, että se kuulostaa puurolta. Mutta kun katsot omaa elämääsi taaksepäin tai eteenpäin, voit monen ison asian kohdalla miettiä – et sitä – että menikö kaikki asiat kuten suunniteltiin tai oliko matkalla isoja vai pieniä mutkia, vaan että tuliko se tehtyä vai ei. Teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Ihminen sopeutuu kyllä ja keinot löytyvät: mitä tahansa apua järjestyy lähes aina. Tahdonvoima pitää löytyä itseltä.

Kerron yhden tarinan vielä hieman tarkemmin, koska olen tässä ollut läheltä seuraajana mukana.

Tarinan päähenkilö on loimaalainen tyttö, jota ei istumatyö kiinnostanut ja AMK:n insinööripaperit olivat taskussa lähinnä vain lukion jatkeena – jotakin kiinnostavampaa ja merkityksellisempää piti löytää, jotakin omaa. Tyttö on toimelias käytännön ihminen, joka ei turhia lässytä. Hänen tekonsa ovat aina puhuneet enemmän kuin sanat. Hän mietti hetken poliisiksi ryhtymistä, mutta lopulta tyttö päätti, että haluaa palomieheksi.

Ei siis muutakuin Google auki ja etsimään miten päästään palomieheksi. Kävi ilmi, että se on perkeleen vaikeaa, lähes mahdotonta. On minusta täysin ymmärrettävää, että palomiehillä ja -naisilla on samat vaatimukset, koska työn rankkuus ja vaativuus ovat samat molemmille. Sen sijaan en oikein tajua, miksi naispoliisit otetaan kouluunsa sisään tervetulohalauksin käytännössä ilman fyysisiä vaatimuksia? Eli uhrit on pelastettava tulipalosta, mutta vahvat roistot saa päästä karkuun? 😀

Tässä hieman taustafaktaa lausumilleni: Palomiesten (miehet ja naiset) on tehtävä testeissä penkkipunnertaen 23 toistoa 45 kilolla, kun poliisimiesten 2 kertaa 62,5:llä kilolla ja poliisinaisten 2 kertaa 35 kilolla. Leuanvedoissa palomiehen (miehet ja naiset) on tehtävä 6 toistoa, kun taas esim. poliisinaisten on tehtävä ylätaljassa 70%:lla omasta painosta neljä toistoa.

Esitin melkoista numerosotkua, mutta käytännössä tämä tarkoittaa, että naisen halutessa poliisiksi, perusurheilullinen ja reipas tyttö voi hakea koska vain. Naisen halutessa palomieheksi, hänen on oltava lähes kansainvälisentason voimaurheilija ominaisuuksiltaan (lisänä vielä cooper vaatimus 2800m).

Mutta tännehän ei ole tultu valittamaan, vaan tekemään. Siispä tarinan tyttö lähti punttisalille ja testasi montako kertaa penkkipunnerrus tuolla 45 kilolla onnistuisi. Ei onnistunut kertaakaan, vaan maksimi asettui 37,5 kiloon. Tuli itku, tuli masennus, tuli kaikki mahdollinen ja moneen kertaan.

”Suomalaisen suurin riesa on sisu” laulun mukaan, mutta jospa siitä silloin tällöin olisi apuakin. Tyttö alkoi harjoittelemaan aikomuksenaan syödä kokonainen elefantti, juosta Mount Everestin yli, uida Afrikkaan…mitä metaforaa nyt haluaakaan käyttää. Kului puoli vuotta päästä edes aloitustasolle, lähtöruutuun. Kun onnistuminen ei siinnä edes horisontissa, sitä ehtii muuten epäilemään omia kykyjään melko moneen kertaan. Suomen parhaat fyysisen kehityksen asiantuntijat sanoivat, että kehitys on mahdollista ”tolla lähtötasolla…naisen hormoonitasoilla… hmm…täydellisesti onnistuneella harjoittelulla ehkä yli viidessä vuodessa…tai ei ikinä.”. Projekti Suomen ykköspersonal trainerin kanssa epäonnistui.

Tarvittiin yhä enemmän huuleen puremista, vittumaista puskemista ja ehdottomuutta. Tarvittiin yhä vähemmän tekosyitä, vähemmän lässytystä, vähemmän uhriutumista. Tarvittiin tahdonvoimaa.

Kinkkua ehdittiin syödä kehityksen aikana moneen kertaan – ja se muuten ei tule ilmaiseksi, varsinkaan tytölle, kun voimatasojen moninkertaistamisesta puhutaan.

Neljä vuotta ammattilaisurheilutason harjoitusohjelmaa toteuttaneena, valtava määrä kyyneleitä ja hikeä vuodattaneena, tyttö lopulta läpäisi fyysiset testit. Tämän jälkeen alkaa seuraava vuori, cooper-urakka: miten kansainvälisestä voimaurheilijasta saadaan kansallisen tason juoksija. Kun tyttö pukee ensimmäisen kerran aikanaan palomiehen univormun joskus päällensä, sinä hetkenä Iranin superliigan lentopalloilija ottaa hatun päästä ja hiljenee. Tätä on tahdonvoima.

Viime kerralla jäimme blogissa siihen pisteeseen, että play off -paikka oli ns. katkolla, samoin palkat, elämän jatkuminen – ja muu tavallinen.

Tuossa ottelussa vastassa oli Zahedan. Olemme parempi joukkue ja pelasimme kotona, mutta valtavat paineet saivat otteisiimme hermostuneisuutta. Etukäteen olimme puhuneet, että koska Zahedan tarvitsee kolmen pisteen voiton, he panostavat kaiken ensimmäiseen erään. Jos me viemme sen, sen jälkeen tie on heillä jo liian kivikkoinen. Ottelussa oli siis sellainen henki, että ensimmäinen erä kertoo kaiken sen, kumman tie alkaa luisumaan kohti ulos pudotuspelejä, Iranin viidakkoihin.

Ennen ottelua monet pelaajamme olivat haudanvakavia ja edeltävät harjoitukset olivat menneet hampaita kiristellen. Kaikki tiesivät, että tämä ottelu määrittää sen, onko kautemme epäonnistunut vai onnistunut, saammeko palkat vai ei, tuleeko historiallinen pudotuspelipaikka vai ei. Kun panokset ovat hirvittävät, nähdään kumpi on – ei vain taitavampi-, vaan myös henkisesti kypsempi käsittelemään tilanteen.

Ensimmäisessä erässä tuntui, että me emme olleet kovin kypsiä. Zahedan taisteli hyvin ja me hermoilimme urakalla. Olimme perässä koko erän ajan. Tähän tilanteeseen osui oma tähtihetkeni. Tulin tuplavaihdolla sisään ollessamme häviöllä 22-23 ensimmäisessä erässä. Pyöritin kuulan ensimmäisellä syötöllä sovittuun kohteeseen, eikä se syöttö ollut kummoinen tykki. Peli oli tuossa vaiheessa kyllä hyvin selkeää ja saimme hyvän torjunnan rakennettua päähyökkääjän eteen. Hän löi metrin pitkäksi hakiessaan yläkäsiä. Hallissamme kuului 5000 ihmisen huokaus, 23-23 tasan.

Seuraava syöttöä rytmitti koko hallin raivoisa kannustus. Lähdin tätä syöttämään jo terävämmin kuin ensimmäistä…ja kappas, verkon kauttahan se napsahti ässänä kenttään. Tässä vaiheessa sekosin, juoksin ympäri kenttää ja muistan antaneeni ainakin huutosakin johtajalle viiksi-Josefille läpyn, vaikka mies on mainosaitojen takana korkealla katsomossa. Se oli maukas hetki se. Tuomari antoi minulle kansallisen tavan mukaan kaiken ajan löytäessäni hiljalleen takaisin syöttöpaikalle. Tuulettamisesta ei saa ikinä rankkua! 😀

image-2ed17b034bec6a327a8e0d70e97610024adeda580cdbe78144f903b6088ec28f-V

Meidän eräpallossa ilmassa vihmoi sitten jo sellaiset desibelit, etten ole ikinä sellaisia tuntenut. Huuto oli sellainen, että minun tarvitsi vain laittaa perusleija verkon toiselle puolelle ja pelaajien hullu tärinä hoiti lopun. Puolustimme pari kertaa tuossa pallorallissa ja lopulta vastustaja niittasi free ballista pallon 20cm minun puoleisestani rajasta leveäksi. Sitten huudettiin. Halailtiin. Ja huudettiin ja halailtiin. Puolet vaihtuivat melkoisessa euforiassa. Revimme toisemme väkisin takaisin tähän hetkeen ja jatkoimme toiseen erään energisoitumista, mutta tiesimme jo siinä kohtaa, että meitä ei enää pysäytä mikään eikä kukaan.

image-21bafc610511a5ec3dbe4ded3344ee69d0a75eaccbe5eed7cf0071600b85ac1d-V

Samalla flow´lla vietiin toinen ja kolmas erä sitten jo selvästi. Voitimme ottelun 3-0 ja Javaheri on playoffs -joukkue! Kun iranilainen lentopallofani on tyytyväinen näkemäänsä, hän ei tule kättelemään ja onnittelemaan ”hienosta pelistä”. Hän hyppää päällesi, huutaa, hakkaa, halaa ja repii.

Matsin jälkeen minua sananmukaisesti hakattiin selkään, kun yleisömeri hyppäsi kentälle viimeisen pallon jälkeen. Jokainen avokämmenisku selkään tuntui todelta hyvältä ja ilolla peilailin mustelmiani seuraavana aamuna! Vastaava määrä halauksia on tullut viimeksi ylioppilasjuhlissa. Meidät revittiin ja työnnettiin pukukoppiin, jossa alkoi taas iso huuto. Juhlahumu hallilla kesti tunnin verran, että pystyimme lähtemään ulos autoille. Valmentajaa kannettiin kultatuolissa, tilastomies halasi ja itki pelaajia pitkään, presidentit pitivät kiitospuheita jne. Onpa hienoa olla Javaherin pelaaja!

Pukukoppiin ei ole ylimääräisillä asiaa…eihän. 🙂

20150213_200831

Kuten ounastelinkin, tästä alkoi ketsuppipullo aueta. Kaikki olivat tyytyväisiä, tunnelma rentoutui entisestään ja palkkakin talikoitiin eteen hotelliaulan lasipöydälle. Lentopallo ilman play off -peleihin pääsyä on kuin Seppo Räty keihäskarnevaaleilla makkaramyyjänä. Periaatteessa ihan hauskaa, mutta se jokin siitä jää puuttumaan.

Zahedan matsin jälkeen lasketeltiin arkea kohtalaisen sutjakkaasti ja hymy oli herkässä. Samaan aikaan aloitettiin kiristelemään tossuja jo ihan tosissaan, kun peliä piti valmistella yhä varmemmaksi kohti play off- pelejä. Urheilijalle on kuitenkin ihanne olotila, kun onnistuminen on alla ja silti suuri koitos edessä. Harjoittelimme seuraavat viikot erinomaisesti.

Suomi-Iran suhteilla tuntuu olevan erityinen side. Suomessa asuu paljon iranilaisia ja vaikka täällä ei ole paljon suomalaisia, maa kyllä tuntuu kiinnostavan. Täällä Gonbadissa ei tavallisilla ihmisillä ole älypuhelimia, vaan kaikilla on nokiat. Saan joka päivä rapaa siitä, että itse viiletän Samsung kainalossani. Olin Vanjoen leirissä viimiseen asti, mutta N9:ääni ei saanut enää varaosia. Joko se Jolla on kehittynyt siihen asti, että sitä voi alkaa ostamaan?

Henkilökohtaisesti blogin kautta olen saanut yhteyden valtavaa määrään ihmisiä ja se, että pystyn muuttamaan ennakkoluuloja tätä maata kohtaan, on paras tekemäni asia. Eräs suomalaisnainen lähestyi minua viestillä ”–hiihtolomaviikolla kaipaisin lomakohdetta, harmi kun sinnekään ei voi lähteä…” Hetken keskusteltuamme kävikin ilmi, että täällä ei siis ole sotaa, täällä ei kivitetä ja olen edelleen 6kk jälkeenkin hengissä. Toivotin tytön tervetulleeksi.

Seuraavan kuukauden aikana monenlaista säätöä ehti olla moneen suuntaan, mutta loppujen lopuksi tuo suomalaistaistelijatar vääntäytyi Iranin rajojen sisäpuolelle ja sain näin ensimmäisen vieraani tähän mystiseen maahan.

Tytön ensimmäinen reaktio Teheranissa oli ”oho, täällähän on ihan rentoa ja rauhallista.” -Jep. Olin tehnyt selväksi, että minulla ei ole juurikaan aikaa tytölle, sillä ajatukseni on täysin kauden huipennuksessa ja lentopallossa. Ja jotta ajankohta olisi ollut täydellisen huono, meillä oli vierailun aikana vieraspeli toisella puolella Irania, joka veisi ainakin kolme päivää. Toisaalta, olen aina tehnyt myös itselleni selväksi sen, että haasteet ovat haasteita. Laitoin siis hyrrän pyörimään.

Siihen tarvittiin noin 10 päivää erilaisissa viestimissä, vetoapua Suomen valtiolta, lujaa uskoa ja hurjapäistä rohkeutta. Lopputuloksena tehtiin historiaa. Tyttö oli Iranin Sports Ministery´n virallisella luvalla katsomassa lentopallo-otteluamme. Tämä suomalainen oli siis historian ensimmäinen nainen Iranissa miesten lentopallo-ottelussa sitten kiellon alkamisen. Respect Suomi, respect Iran, tästä se lähtee.

Reilu kuukausi sitten Iran siis myönsi ulkomaalaisille naisille mahdollisuuden tulla otteluun. Tästä piti kuitenkin etsiä vahvistuksia, että kuuluuko oikeus myös seurakilpailuihin eikä ainoastaan maajoukkuepeleihin. Lisäksi tytölle piti saada VIP-aitio, kuljetukset ja turvamiehitys tuhansien miesten hallissa.

Tyttö itse suhtautui asiaan iisisti ja kertoi, että ”aika älytön tunnelma!”, kun oli astunut ulos 8000:n huutavan miesfanin seasta. Tämä tapahtumasarja oli tytölle hieno kokemus ja hyvä jatkumo Suomi-Iran lentopallo-akselilla sekä myös uusi haara Iranin kehittymisen polulla. Olen tyytyväinen näistä kaikista.

”Joka maassa ja paikassa on hyviä ja huonoja ihmisiä”, sanoi minulle gonbadilainen julkisen puolen ´terveyskeskuslääkäri´. Samaa sanoi vuorikiipeilijä Mohammad. Samaa toitottavat Madventuresin Riku ja Tunna. Suomalaisnainen yllättyi Iranista ja lähti maasta hymyssä suin laittaen vieläpä Suomesta viestin ”mä haluun sinne takas.”

Ohjeeni on siis kaksiosainen: Ensinnäkin, menkää ja kokekaa vieraita paikkoja ja uusia ihmisiä. Toisaalta, kun Suomeen ja kotipaikallenne tulee uusi ihminen, ulkopaikkakuntalainen tai ulkomaalainen, niin pohdi, oletko hänelle se ”hyvä vai huono ihminen”?! Minkälaisen kuvan haluat antaa? Se kiukutteletko vai jeesaatko, vie joka tapauksessa saman energiamäärän.

Mennään vaihteeksi yksityiskohtiin, tällä kertaa yhteiskunnallisteknisiä sellaisia. Miehet saivat täällä pari vuotta sitten oikeuden kahden viikon isyyslomaan. Herrasmieskerhomme jäsenelle pari viikoa kotona kelpasi, kun perheeseen syntyi poika reippaan koululaistytön seuraksi.

Julkisen puolen lääkäri kertoi, että toivoo lääkärikäyntimaksun nousevan, sillä nykyinen noin sipsipussin verran veloitettava maksu on sellainen, että se houkuttaa potilaat turhan takia lääkäriin. Ei yövuoroa ole hätäpäivystyksenä sen takia, että jengi tulee sinne, ”koska ei saa unta”. Hän kertoi keskimääräisen potilaspalveluajan olevan noin 2-3 minuuttia ja näytti kirjoituskäden keskisormessaan olevasta paksuuntumisesta liiallisesta kynän käyttämisestä.

Itsekin sain maistaa lääkärikäynnin ihanuutta, kun sain lähes kaikkien joukkueemme jäsenten tavoin lyhyen, mutta melko ärhäkän flunssan. Seura marssitti pelaajat lääkärille automaationa ja sainkin paikalliselta tohtorilta erinomaiset ohjeet: ”Kuumeisena et saa kastella päätäsi aamulla etkä illalla. Sen sijaan keskipäivällä, tarkemmin sanottuna noin kello 11.30 voit käydä suihkussa ja pestä myös hiuksesi.” Ei ihme, että tauti pitkittyi vuorokaudella, kun kävin seuraavana päivänä suihkussa vasta 11.41.

Hotellimme on kuuluisa häidenviettopaikka. Iranilaisessa tyylissä on jotakin ajatonta, sillä naiset juhlivat häitä omassa porukassaan ja miehet omassaan. Minkä ihmeen villitys se on Suomessa, että sulhasen ja morsiamen pitää olla omissa häissäänkin yhdessä? Ottakaapa oppia Iranista! Sitä paitsi täällä saadaan ihan eri tavalla jännitystä siihen, tapahtuiko morsiamenryöstö vai ei, kun mies odottaa vaimoaan häistään kotiin – siinä ei paljon runonlausunta tai lakananveto anopin kanssa auta.

Olen syönyt nyt viisi ja puoli kuukautta kanaa. Vaikka Barreto on ollut maassa vasta 3 kuukautta, hän koki jo hieman kisaväsymystä, kun otimme hissin ravintolaamme: ”Kasper, yritän tsempata, mutta kana ei oikein maistu enää miltään.”
-Ei hätää, siinä neljän kuukauden krouvissa se alkaa taas löytymään, ohjeistin.

Valmentajamme ovat kekseliäitä. Kun simuloimme play offs -painetta ja hornankattilamaisia areenoita, he raijasivat halliin aivan järjettömän kokoiset ämyrit ja harjoittelimme sellaisella tanssimusan volumella, ettei mikään melu voi ottelussa enää sitä voittaa. Tämä haastoi tosiaan keskittymistä ja toi käsimerkeille ihan uuden ulottuvuuden. Play offseissa on kyse siitä, kuka pystyy toistamaan hyvän ja varman pelin luotettavammin kuin vastustaja. Tekniset muutokset jätettiin ja keskityttiin kilpailemaan.

Ennen pudotuspelien herkkua meillä oli vielä yksi merkityksetön runkosarja matsi. Mashhad marssitti kentälle kakkosmiehistön, mutta pelasimme silti mm. Serbian maajoukkuepelaajaa Petkovicia ja Argentiinan maajoukkueen Perreyraa vastaan. Taso on kyllä naurettavan kova. Kaikki halusivat myös antaa näyttöjä play offseja varten, joten mistään sunnuntaipalloilusta ei ollut kyse. Yksi esimerkki tästä oli se, että vaikka pudotuspelit odottivat parin päivän päässä, kumpikaan ei suostunut luovuttamaan, vaan pelasimme täydet viisi erää. Vastustajalla ainoastaan toinen keskari oli vähän täytemiehen oloinen, muuten kentällä oli hurjia heppuja.

Tässä on pieni pätkä erän alusta. Passailen valkoisissa.

Edellisen pelin ja play off -paikkamme ratkaisemisesta kotiyleisömme antoi minulle palkinnon. Kun joukkueemme tulee pukuhuoneesta lämmittelemään, fanien ensimmäinen yhteislaulu on aina arvokkain. Tuossa pelissä se oli ensimmäistä kertaa omistettu minulle. On melko huumaavaa astella parketille joukkueen kanssa, kun tuhatpäinen kotiyleisö pauhaa omaa nimeä. Annoin isot kiitokset moisesta kunniasta. Gonbad on minun paikkani, meidän yhteinen paikkamme.

Ai niin, voitimme ottelun 3-2. Viimeisessä erässä puolessa välissä meidän pinnan johdossa vastustajan ainoalla mukanaolleella passarilla Petkovicilla meni nilkka ympäri. Sen jälkeen he saivat pallon enää pari kertaa edes meidän kenttäpuoliskollemme. Joka joukkueessa ei ole Jukka Vehviläistä.

Olen viime aikoina, kiitos täällä erittäin omatoimisesti lomailleen suomalaistytön, saanut paljon uusia tuttavuuksia Gonbadista, sellaisia, joita en tiennyt täällä olevan olemassakaan. Tapasin muutamat perheyhteisöt, joissa puhutaan parempaa englantia kuin minä itse ja heidän juurensa vetivät vertoja elokuvien tuhkimotarinoille. Perheen tytöt kertoivat, miten ovat taistelleet itselleen yliopistokoulutuksen isän välittämättömyydestä huolimatta. On mielenkiintoista keskustella ihmisten kanssa, jotka tietävät hyvin paljon Euroopasta ja kertovat vaikkapa ranskalaisesta taide-elämästä, vaikka eivät ole koskaan käyneet Turkkia kauempana.

Tulin myös ajatelleeksi sitä, kuinka me saatamme ottaa viisumi- ja matkustusvapauden Euroopassa jo turhankin itsestäänselvyytenä – jaksammeko ottaa selvää ja ihmetellä aivan vieressämme olevia asioita tarpeeksi? Olemmeko valinnan vapauden ja runsaudenpulan saartamia? En minä ainakaan tiedä Ranskasta juuri mitään, Pohjois-Iranissa he tietävät.

Barretolla on pakkomielle kamelinselästä otetusta selfiestä, jonka voi laittaa Instagramiin. Ystäväperheemme Gonbadissa on luvannut viedä meidät kameliajelulle kauden jälkeen. Luulin asian tärkeyttä ihan läpäksi, kunnes paimentolaisteltassa yllätyin Barreton kyselevän suu vaahdossa erilaisista kyttyrämalleista! ”Haluaisin niin kovasti valkoisen kamelin selkään…vaaleanruskea ei käy…onko valkoista kamelia? Onko koko Iranissa? Meillä on kyllä kauden jälkeen aikaa matkustaa.” -BARRETO, MITÄ VITTUA?!? 😀

Toinen hyvä Barretolta oli, kun hän masennuksissaan kertoi kaipaavansa yhtä asiaa ylitse muiden. Sellaista, jota ei ole täällä koko aikana saanut. Kyselin varovasti, että puhuuko mies kenties nyt fyysisestä kanssakäymisestä kahden henkilön välillä vai mistä… ”Eiei… vaan burger… en ole saanut burgeria koko aikana. Kaipaan niin kovasti mehevää burgeria!” Asia kunnossa.

On kyllä jännä miten ennakkoluulot, pelko ja olettaminen aiheuttivat kaikenlaista skismaa pelaajiemme välillä kauden keskivaiheilla. Nyt kun vanhat taistelupukarit nauravat joukkueen päivällispöydässä katketakseen toistensa olkapäistä kiinni pitäen, tuntuu kuin tässä olisi monta vuotta aikaa kulunut välissä. Tuo vihamielisyys johtuu varmasti pohjimmiltaan pelosta: ”Mitä jos toinen uhkaakin peliaikaani? Mitä jos en nyt puolustaudu? Pitääkö minun liittoutua tuota vastaan?”

Kun paineet kävivät niin isoiksi, että voimme selviytyä vain yhdessä, meidän oli pakko alkaa vetämään yhtä köyttä. Ja kun sen teimme, huomasimme niihin vähän etäisempiinkin joukkuekavereihin tutustuttaessamme, että tässähän vasta hauskoja tyyppejä ovat. Kun vain tulevaisuudessa uskaltaisimme aikaisemmin, helpommin ja avoimemmin jättää poterot ja suojavallit kaivamatta ja rakentaa yhteistä rintamalinjaa joukkueena. Arvostettu psykologian tutkija on todennut tämän päivänselvän faktan:
”Ammattisotilaat, loppujen lopuksi itseään ajattelevat, häviävät sodassa yhtenäiselle, paremmin motivoituneelle amatööriryhmälle, jos tätä ryhmää sitoo yhteen jokin yhteinen merkityksellinen tavoite, joka on kunkin omaa etua suurempi.” Oletko sinä jossakin yhteisössä, jonka etu menee aidosti omasi edelle?

Nyt kun tämä kellahti psykologisiin sfääreihin, niin otetaan poiminta myös valmentajille ja muille johtajille: usko ryhmääsi, se tutkitusti kannattaa. 🙂

Iranilainen musiikki on nostanut päätään omissa listoissani viime aikoina hyvin voimakkaasti. Lyökääpä vaikka ensihätään soimaan Duset Daram. Mitä kovemmalla tätä kuuntelee, sitä paremmalta se kuulostaa! 😀 Kuulovaurion rajoilla me esimerkiksi harjoittelimme mm. tämän kappaleen tahtiin. Kyllä siinä alkoi tynnyrit pyöriä ja lapasta löytyä!

Jos olet umpikujassa, tsekkaapa tämä. Jos olet aalloharjalla, tsekkaa silti. Tämä korostaa edelleen sitä faktaa, että ensin tulee oikeanlainen ajattelu ja asennoituminen, kaikki muu vasta sen jälkeen. Kukaan meistä tuskin liikaa muistaa tätä. Ja vaikka tyyppi on moottoriturpa, niin taistelkaa, pointti tulee kyllä! 🙂

Lopuksi tarjolla on vielä kevyesti 4 vuorokautta Iranin netti nopeuksilla latautunut reilun 13 minuutin pätkä teidän katsottavaksenne. Jos olet lentopalloniilo, katso koko pätkä, alkuun vähän random-settiä treeneistä. Jos olet muunlainen haistelija tai diggailija, mene kohti loppua, sieltä löytyy vähän tunnelmapätkääkin – LENTOPALLO-OTTELUSTA!

-K

p.s. En minä mitään puhetta pitänyt. Olen vain oppinut tarouffaamaan paikalliseen tapaan, eli puhumaan ns. totuutta myötäillen, jerrytellen. On kuulijan vastuulla kaapia kermat pois päältä. Puhujapönttöön toki kiipesin, mutta yleisöni näytti tältä.

20150210_174754

Seuraava osa napsahtaa piakkoin eetteriin, joten sanokaapa naapurin Esalla ja työpisteen Pirkolle, että lukevat tämän äkkiä alta pois!